30. lokakuuta 2015

Henkisen kasvun tiellä - prosessissa

Tämän blogin alaotsikossa lukee "Hienoja luontokokemuksia ja henkistä kasvua", nyt seuraa tekstiä siitä jälkimmäisestä.

Elämässä tarvitsee välillä pysähtyä pohtimaan asioita - tai ainakin minä tarvitsen. Tarvitsen kuoria turhaa kuonaa, raaputtaa elämäni historiaa pintaa syvemmältä. Olen pohtinut, voinko kirjoittaa blogissa, että käytän pohdinnassa apuna psykoterapiaa. Nyt tajuan, että paitsi että voin kirjoittaa, saatan tehdä "paljastuksella" palveluksen jollekin lukijalle. Samassa veneessähän tässä lopun perin ollaan. Moni muukin kantaa näkymättömiä taakkoja, jotka nakertavat salaa voimia.

Vaikka luonto parantaa ja rauhoittaa, vaikeita asioita on purettava sanallisesti turvallisessa ympäristössä. Psykoterapiaan lähteminen vaatii rohkeutta, sillä siellä katsotaan silmiin oman elämän kipupisteitä. Ja se sattuu! Mutta niinhän sattuu myös hammaslääkärillä käynti tai leikkaus. Suostun epävarmaan ja raastavaan oloon, kun tiedän kokemuksesta kuinka paljon se aukaisee ovia pitemmän päälle.

Joskus keho kantaa sairauksina asioita, joita ei kykene pohtimaan mielen tasolla. Itseään ei pääse pakoon. Minulla on ollut vatsaongelmia jo pitkään ja nyt kun olo alkaa olla aika voimaton, koetan etsiä vaivaan apua. Juuri nyt en jaksa mennä uimaan joen kylmään veteen tai hypähdellä vesijumpassa muiden mukana, mistä olen nauttinut aiemmin. Olen kuin eksyksissä ruokavalion kanssa. Välillä vaivun epätoivoon, mutta onneksi minulla on kannustavia ja kannattelevia "enkeleitä", joita kutsutaan tavallisesti ystäviksi.

Palaan vielä syntymäpäiväjuhlaani. Siellä pyysin ystäviäni kertomaan kaikkien kuullen jonkin ystävyyteemme liittyvän hetken. Kierroksesta tuli hyvin hoitava, avoin ja rehellinen. Kerron yhden esimerkin: "Hätä yhdistää lujemmin kuin hyvinvointi." Illalla saunoimme vihdantuoksuisessa hämärässä rantasaunassa ja vilvoittelimme järvivedessä. Tajuntaani jäi voimakkaasti hetki, jonka merkitystä en silloin heti tajunnut. Seisoin yhden ystäväni kanssa kylmässä rantavedessä varpaat hiekassa. Järven pinta oli peilityyni. Hän alkoi puhella: "Miten sinulle Riitta onkin osunut tiellesi noin monta enkeliystävää?" Myöhemmin rauhoittuessani levolle tajusin onnekkuuteni tässä asiassa. Kiitollisuus on hyvä peitto unelle.

19. lokakuuta 2015

Elämänlanka eli pieni tarina elämästäni

Kursin kasaan elämästäni pienen tarinan kuvien kera. Näyttely oli esillä synttärijuhlissani. Olkaa hyvä!

Synnyin joulunaattona 1965 Nilsiän Aholansaaressa. Äiti synnytti minut kotona saaressa.

Lasten kouluun menon lähestyessä muutimme asumaan mantereelle Nilsiässä. Vanhempani työskentelivät maanviljelijöinä - ja he elävät edelleen. Syntyi neljä sisarusta, joista kuvassa vasemmalla Jukka, Seija ja minä sukulaistädin sylissä. Suvi syntyi myöhemmin. Punainen villapaita oli lempivaatteeni.

Kävin pientä Sänkimäen kyläkoulua. Opettaja Jouko Ruuskanen oli minulle tärkeä ja hän on tänä päivänä Facebookkaverini!

Opiskelin Helsingissä kasvatustieteen maisteriksi, kotitalousopettajaksi. Sain Helsingistä hyvän viran kotitalouden lehtorina, mutta sitten... Sairastuin vakavaan masennukseen ja siitä toipuminen on ollut pitkä ja työläs prosessi, vuosikymmenen kestävä tai ehkä koko elämän jatkuva juttu mun elämässä.

Masentunut, paha olo purkautui aluksi maalauksina, kun sanoja ei löytynyt. Järjestin teoksistani myöhemmin taidenäyttelyn ja se oli hyvin puhdistava kokemus!

 Taulu: Äitisuhde, 1998.

 "Siellä se Kukka-koira varmaan juoksentelee iloisena maan alaisissa käytävissä", kummityttöni pohdiskeli käydessämme haudalla. Kukka toi elämääni paljon iloa, liikuntaa ja uusia ystäviä.

Läksin opiskelemaan uutta ammattia ja valmistuin erä-ja luonto-oppaaksi 2005. Tutustuin toiseen synttärisankariin, Marjaan asuessamme Forssassa kimppakämpässä järven rannalla.

Kilpisjärven karun kauniit tunturimaisemat lumosivat minut ja tarjosivat tuoreelle oppaalle töitä.

Opastin asiakkaita keväthangilla hiihtäen välillä vaativissakin olosuhteissa - tai ruskan räiskyvissä väreissä patikoiden. Kymmenen vuoden opasuran aikana monista asiakkaista on tullut ystäviä.

Olen kävellyt osan Espanjassa sijaitsevasta pyhiinvaellusreitistä Camino de Satiago. Haaveilen patikoivani jonakin vuonna koko reitin.

Retkeily on tuonut paljon hyvää elämääni. Tässä fyysisesti vaativalla Jotunheimenin retkellä Norjassa.

Kolmen valtakunnan rajan lähellä Barraksen huipulta aukeaa hulppeat maisemat. Muutamia muita retkikohteitani: Urho Kekkosen kansallispuisto, Hetta-Pallas, Halti, Pältsa, Pohjois-Ruotsin tunturialue. Retkeilen yhtä mieluusti yksin, kaksin tai porukalla.

Tein rohkean siirron elämässäni yli nelikymppisenä. Läksin Ruotsiin kahdeksi vuodeksi opiskelemaan tunturioppaaksi (fjälledare). Siellä aloin kirjoittamaan blogia. Lisäksi olen kirjoitellut ulkoiluaiheisia artikkeleita lehtiin.

Ruotsin opaskoulutukseen kuului paljon minulle uusia asioita, kuten jäätikkövaellus ja pitkissä luolissa ryömiminen.

Tänä päivänä lähipiiriini arjessa kuuluvat siskoni Seija poikineen, Niilo ja Aapo. Vietän heidän kanssaan paljon aikaa, silloin kun olen kotona Rovaniemellä. Niilo onkin todennut osuvasti: "Riitta on sellainen Nuuskamuikkunen. Hän pakkaa välillä tavaransa ja lähtee reissuun."

Kesän 2015 vietin Ahvenanmaan saaristossa Kökarissa upeissa maisemissa. Tervetuloa sinne kylään ensi kesänä!

13. lokakuuta 2015

Luontoteemainen syntymäpäiväjuhla

Lennän pian Lapista Nuuksioon viettämään yhteissyntymäpäiviä retkikaverin kanssa. Lentokoneessa mukanani kulkee lasti itse leivottuja karjalanpiirakoita. Hulppea mökki on vuokrattu järven rannalta ja ohjelmassa on mm. koivuvihdan tuoksuista saunomista ja uintia, ken uskaltaa. Pönötys on kielletty, sen sijaan villasukat puolestaan sallittu. Olen toivonut vieraiden miettivän jonkin ystävyyteemme liittyvän hetken yhdessä muisteltavaksi.

Synttärivalmisteluiden ohella mieleeni nousee muutakin pohdittavaa. Millaista on viettää syntymäpäiviään kunnolla vasta kun täyttää 50 vuotta? Miksi syntymäpäivät on sivuutettu aiemmin? Miksi syntymäpäiviä yleensäkään juhlitaan?

Synnyin joulunaattona 1965 Aholansaaressa Nilsiässä. Synnyin siis kotona saaressa, vaikka tuohon aikaan useimmat synnytykset hoidettiin sairaalassa. Juuri tuo ajankohta, joulunaatto, on jättänyt minun syntymäjuhlani sivuun. Perheessä on ollut niin paljon vaivannäköä ja kiirettä joulun valmisteluissa muun arjen pyörittämisen ohessa, että yhdet syntymäpäivät ovat olleet liikaa siihen kuvioon. Olin perheessä hiljainen, kiltti ja näkymätön tyttölapsi, jolle yritettiin pudottaa varhain rooli äidin apurista loputtomissa maalaistalon töissä.

Pikku Riitta odotti syntymäpäiviään niin kuin jokainen lapsi tekee. Silloin minut huomataan, silloin minusta pidetään ja silloin saan lahjoja! Joulu saapui joka vuosi, mutta syntymäpäivät eivät. Väsyneen äidin lausahdus syntymäpäiväkakun perään kyselevälle lapselle kuului: "On niin paljon jouluherkkuja, ettei kakkua leivota. Onhan kinkkua!" Odotin saavani aamulla syntymäpäivälahjan ja illalla joululahjan. Minulle sanottiin: "Joululahjat ovat samalla syntymäpäivälahjoja ja ne jaetaan illalla niin kuin muillekin." Halusin kutsua kavereita syntymäpäivilleni, jotta niistä tulisi oikeat juhlat. "Ei joulunaattona ole tapana käydä kylässä. Kaikki haluavat olla kotona."

Tätä kirjoittaessani pala tarttuu kurkkuun ja posket punoittavat. Vatsassa painaa suru. Nimitetäänkö tällaista asiaa traumaksi? Ehkä niitä on meillä kaikilla ja ne ovat niitä elämämme kipupisteitä, joissa piilee kasvun mahdollisuus. Olisinhan voinut nuorena ja myöhemmin aikuisena itse järjestää juhlani, mutta en siihen kyennyt, henkisesti. Tajuan nyt, miksi minä en oikein muista muiden syntymäpäiviä enkä osaa niitä huomioida niin kuin haluaisin. Nyt tiedän miksi juuri nyt on aika juhlia 50-vuotissynttäreitäni. Tullakseni enemmän minuksi ja jakaakseni sen ilon ystävieni kanssa.

En pohdi näitä asioita syyttääkseni ketään. Sen aika on ollut - ja onneksi mennyt. Sen sijaan haluan vapautua kantamastani taakasta ja sisältä päin nakertavan tunteen sijaan kokea aitoa iloa olemassa olostani täällä muiden kaltaisteni joukossa.