3. toukokuuta 2019

Mitä tunturit ja saaristo ovat minulle antaneet?


Sain aika lailla palautetta Kilpisjärvellä huhtikuussa siitä, etten ole kirjoittanut blogia pitkiin aikoihin. Samalla kun se riipaisi, olen kiitollinen siitä, että lukijoita ja kaipaajia on todellakin olemassa.

Huomaan tekeväni mielessäni jonkinlaista elämän inventaariota ja olen valmis sen tässä jakamaan. Aloitan kertomalla tarinan sukunimestäni, Karhusilta. Halusin vaihtaa sukunimeni ja loin Karhusilta- nimen toipuessani vakavasta masennuksesta. Tuolloin olin voinut huonosti niin pitkään, että pelkäsin etten enää koskaan kykenisi tekemään ansiotyötä tai harrastamaan seksiä. Ajattelin, että tarvitsisin valtavat voimat, karhun voimat, noustakseni masennuksesta. Masentuneen mielen maailmaa olin tarkastellut psykoterapiassa vuosia ja vuosia. Nyt halusin yhteyden eli sillan masentuneen ja "tavallisen" mielen välille. Masennuksessa on paitsi tyhjyyttä, arvottomuuden tunnetta ja pimeyttä, myös siemen luovuuteen, joka avaa ovia moneen suuntaan. Halusin tämän sillan pysyvän auki. Sukunimekseni tuli siis Karhusilta. Nimen vaihdosta on nyt noin viisitoista vuotta aikaa.

Olen luonut työelämästäni osittain omannäköistä, osittain sattuman sanelemaa mallia. Kausiluonteisten töiden välillä minulle on jäänyt riittävästi omaa aikaa palautumiseen. Taloudellisesti olen elänyt niukkaa elämää, mutta muuten sitäkin rikkaampaa. Oli suuri onni päästä opastamaan hiihtoretkiä Kilpisjärven tuntureilla tuore erä- ja luonto-oppaan ammattitutkinto taskussa. Tunturiluonto, iloiset työtoverit ja asiakkaat sekä fyysisesti vaativa työ vahvistivat minua kausi kaudelta. Muutaman opasvuoden jälkeen halusin lisää koulutusta vaativassa tunturiympäristössä työskentelystä ja hakeuduin Ruotsiin kaksivuotiseen fjälledare- eli tunturiopaskoulutukseen. Samalla sain hyvän ruotsinkielen taidon. Tunsin olevani vahvoilla ja oikeassa paikassa Kilpisjärven oppaana, niin aurinkoisilla keväthangilla kuin värikkäällä ruskallakin. Tätä "kulta-aikaa", kun Kilpisjärven hotellilta lähti pitkä jono hiihtäjiä tai patikoijia tunturiin ja lähes joka ilta oli tarjolla iltaohjelmaa, moni "vanha asiakas" muistelee haikeana minun lailla edelleen. Onneksi muistot ovat ikuisia, kun niitä vaalii vaikkapa juttelemalla tai katselemalla vanhoja kuvia. Sitten ajat muuttuivat - hiihtoretkien taitamattomasti ja tökerösti junailtu alasajo alkoi. Se haavoitti minua niin, että hakeuduin uudelleen psykoterapiaan. Ehkä vahvuuteni on siinä, että olen oppinut hakemaan apua sitä tarvitessani.

Joskus harmittelen herkkyyttäni, mutta sen hyviä puolia en antaisi pois sitten millään. Näen elämässä paljon värisävyjä, vivahteisuutta. Pystyn kokemaan luonnon kauneuden ravitsevana ja innoittavana. Nimenomaan luonnon olen kokenut hoitavana, hyväksyvänä, niin vastaanottavana kuin antavana puolena elämässäni. Myös toiset ihmiset, joiden kanssa olen saanut jakaa luontoliikkumisen kokemuksia, ovat olleet ja ovat edelleen tärkeitä. Yhteinen ilo huikaisevan kauniista päivästä, yhteinen ponnistelu kun lumi tarttuu suksien pohjaan kuin liima tai evästauko kivillä tunturissa ovat elämää tiivistettynä. Toisinaan joku haluaisi säilöä hetken vaikkapa kännykkäkuvaan, mutta toteaa sen jo kuvatessaan mahdottomaksi. Hetki on tässä ja nyt, aistittuna kaikilla aisteilla. Luontorakkauteni on säilynyt elävänä, mutta toki toivoisin löytäväni myös sopivan elämänkumppanin.

Elämäni viimeisen viiden vuoden aikana on muodostunut eräänlaiseksi "jutaamiseksi". Talvet tunturissa ja kesät saaristossa -tyyppinen elämä tuntuu tällä hetkellä toimivalta. Sydäntalvella Ylläksellä on riittänyt ulkomaalaisia turisteja opastettavaksi lumikengillä, maastosuksilla sekä vietäväksi husky- ja poroajeluille. Joulukuussa tonttuilen luvan kanssa eli silloin työskentelen joulutontun asuun pukeutuneena brittiperheiden kanssa. Häätonttuna olen auttanut kodassa tai lumikappelissa vihittävien parien häävalmisteluissa. Ylläksen ladut tarjoavat minulle mieluista vapaa-ajan toimintaa. Ylläksellä olen herkistynyt homeelle (tai huonolle sisäilmalle) henkilökunnalle tarkoitetuissa majapaikoissa niin, että nykyään joudun etsimään kissojen ja koirien kanssa minulle sopivaa asuntoa.

Mutta huhtikuussa on päästävä Kilpisjärvelle! Olen ihmeissäni ja kiitollinen siitä, että asiat ovat järjestyneet luontevasti niin, että olen voinut nauttia Suomen ainoasta suurtunturialueesta edelleen. Koira- ja talovahtihomma istuu minulle kuin hansikas käteen. Siinä sitä on kiitollisuuden aihetta yhdelle ihmiselle.

Silloin kun tein töitä vain Kilpisjärvellä, kuulin joidenkin ihmisten kehuvan saariston luontoa kesäaikaan. Haikeana ajattelin, voi kunpa minäkin saisin sen joskus kokea. Nyt olen lähdössä jo viidenneksi kesäksi töihin Ahvenanmaan ulkosaaristoon, Kökariin. Onneksi osaan ruotsia. Kalliot ja meri, auringon valo sekä saariston kasvit kiehtovat. Ja niin se vain on, että paikallisiin ihmisiin tutustuminen, niin Kilpisjärvellä kuin Kökarissakin juurruttaa ihmistä uuteen paikkaan. Kökarissa olen työskennellyt tähän asti kauniissa rantaravintolassa. Kiireinen heinäkuu saaristossa on ollut minulle kuluttavaa, vaikka muuten olen työstä pitänytkin. Viime kesän pitkä hellejakso nuudutti työkyvyttömäksi. Nyt olen iloinen uusista työtehtävistä Kökarin museoalueella.

Lopuksi haluan kehaista yhdellä asialla. Tuntui hienolta saada tuhat hiihtokilometriä täyteen talvikaudelle. Aluksi näytti ettei matkaa kerry, kun lunta ei kuulunut ja sitten pakkanen pakotti sisälle. Huhtikuussa Kilpisjärvellä oivalsin että saattaapa minusta sittenkin tulla vielä tonnin tyttö. Hiihdin niin antaumuksella, että käyttöön jo otettiin ennestään Lapissa tutusta "hillakiimasta" muunnettu sana "hiihtokiima". Ja kyllä kannatti heittäytyä viettien vietäväksi! Nyt kun sukset ovat kesärasvassa, olen heittänyt itselleni kävelyhaasteen. Kävelen sinne ja tänne, lasken kilometrit ja juhlistan jotenkin aina sadan kilometrin jälkeen. Heitän saman haasteen Sinullekin, Hyvä Lukijani!
Tässä hymyilee tonnin tyttö Saarijärven autiotuvan edustalla.