Huikea Källskär

Tänään kävin veneretkellä Kökarin lähellä olevalla  Källskärin saarella. Siellä pohdin, että kotoa kannattaa välillä lähteä kauemmas - kokea jotakin uutta ja ainutlaatuista. Silloin tuntee elävänsä! Källskäriin pääsee tutustumaan opastetusti vuorolaivalla  Kökarista sesonkiaikaan päivittäin. Vuonna 1958 saarelle saapui asumaan vapaaherra Göran Åkerhielm, jota Kökarilaiset kutsuivat Kreiviksi. Hän ihastui oitis saareen ja sai luvan rakentaa yhdelle puolelle saarta. Hän loi uskomattoman keitaan Kökarin asukkaiden avustuksella. Kreivillä oli rahaa ja asukkaat kaipasivat töitä. Niinpä sataman kivet nosteltiin joka vuosi uudelleen paikoilleen työtä säästämättä, kun Kreivi ei halunnut käyttää betonia. Kreivi viipyi saarella vuoteen 1983 saakka. Sen jälkeen Ahvenanmaan maakuntahallitus on hallinnoinut Kreivin entistä omaisuutta sarella. Nykyään taiteilijat voivat tulla inspiroitumaan saarelle ja saada mahdollisuuden asua siellä.

Yksi saaren kiehtovimmista nähtävyyksistä on sileäpintainen kivimuodostelma, Källskärin kannu. Tässä voi kyllä nähdä paljonkin symboliikkaa, jos haluaa. Näin sileät kivet ovat harvinaisia poikkeuksia tällä alueella. Oppaamme kertoi, että aikoinaan tässä kohdassa on virrannut vesiputous, joka on siloittanut kallion.

Upealla paikalla ylhäällä kallion päällä maskuliininen Hermes-patsas kurottaa kohti avaraa taivasta. Hermestä pidettiin kreikkalaisessa mytologiassa jumalten sanansaattaja, kaupan, tieteen ja lääkäreiden jumalana sekä matkustajien suojelijana.

Kreivi loihti muuten karulle saarelle paratiisimaisen puutarhan kallioiden väliin suojaisaan paikkaan. Reima Pietilän suunnittelemaan asuinrakennukseen pääsee vapaasti tutustumaan. Tove Jansson kuului Kreivin ystäväpiiriin. Talossa onkin kunniapaikalla Janssonin maalaama Muumi-aiheinen taulu.

Kökarin kesässä

Kökarissa ensimmäiset työpäivät ja vapaapäivät ovat takana. Työ vaihtuikin viime hetkellä aika upean rantaravintolan tarjoilijaksi. Siinä minulla on paljon opittavaa ja muistettavaa - ja jalkojen tulee olla vikkelät. Samalla tämä on paluu muistoihin noin neljännesvuosisata sitten, kun nuorena ja nättinä tyttönä tarjoilin Maarianhaminassa useana kesänä. Uusi työ ja ympäristö tuntuu mahassa jännityksenä, mutta ruotsin kieli tuntuu olevan hallussa aika hyvin. Suomeakin olen päässyt puhumaan yllättävän monen asiakkaan kanssa, samoin englanti on käytössä työkielenä. Jos vain on aikaa, haluan "praatata" työn lomassa mahdollisimman paljon asiakkaiden kanssa. Siinä voi ilo pulpahdella pintaan, molemmin puolin.

Kökarin saari on juuri sopivan kokoinen pyörällä liikkumiseen ja autoliikennettä on aika vähän verrattuna Ahvenanmaan pääsaareen. Ensimmäiseksi pyöräilin etsimään niitä kuuluisia kallioita ja tutustumaan nähtävyyksiin. Kallioita kyllä löytyy, mutta hyvät uimapaikat ovat vähissä. Kalliot ovat hankalakulkuisia ja veden alla kasvillisuudesta liukkaita, saaren ainoa hiekkaranta löytyy Sandvikin leirintäalueelta. Tämä kuva on Kökarin sisäjärvestä, Oppsjönistä, josta otetaan paikallinen juomavesi. Niinpä uinti ei ole siellä sallittua.

Veneily, venevajat ja -satamat ovat olennainen osa Kökaria. Paikalliset ovat ylpeitä siitä, että Kökar on Skandinavian aurinkovarmin paikka. Pääsin tänään kokemaan ihan omakohtaisesti, että aurinko polttaa herkästi ihoa, jos unohtaa suojakertoimet. Koska minä viisastun? Lämpötila on pysytellyt noin 15 asteen paikkeilla ja lähes aina tuulee. Ruoaksi on joka paikassa tarjolla kalaa ja Ahvenanmaalaista pannukakkua.

Ahvenanmaalainen juhannussalko koristeltiin puiden lehdillä, mikä näprääminen, ja nostettiin pystyyn näkyvälle paikalle kalliolla. Valitettavasti en päässyt itse paikalle juhlahetkeen. Ylhäällä liehuu Ahvenanmaan lipun lisäksi Suomen lippu. Hieno perinne!

Upea, vahvan värinen verikurjenpolvi kukkii juuri nyt runsaana. Se on Kökarin nimikkokukka ja pistää todella silmään tienvarsilla.

Suomenruotsalainen ystävällisyys ja sosiaalisuus tuntuvat hyvältä. Yksi vanha konkari, pappa tuli halaamaan toista kertaa nähdessämme. Hän totesi: "Muista Riitta, hellyyttä ei ole elämässä koskaan liikaa." Matkailijoiden suhteen ollaan vielä odottavalla kannalla. Ehkä hyvä niin, että saan harjoitella rauhassa.

Alkukesän elämää Rovaniemellä

Siskon kanssa innostuttiin keräämään ja säilömään ravitsevaa nokkosta. Ensin poimin lehtiä hansikkaat kädessä, sitten ryöppäsin niitä suolavedessä minuutin tai pari ja sitten puristelin vedet pois. Tässä vaiheessa ihastelin vahvaa väriä ja nokkosmassan muovailtavuutta. Kokeilin "nokkoslumipalloja" ja sitten kuvassa näkyvää "nokkosjalkapallokenttää". No, lopulta pussitin pilkottua nokkosmassaa pieniin muovipusseihin pakastettavaksi. Tuttujen nokkoslettujen lisäksi kokeilin yksinkertaista kastiketta, jossa paistinpannulle laitetaan nokkosen lisäksi vain fetajuustoa. Todella hyvää paistetun lohen päällä uusien perunoiden kanssa! Niin, ja kai myös ravintoarvo on kohdallaan.

Lapissa mustikka kukkii tällä hetkellä ennätysmäisen runsaana. Saapas nähdä kuinka muut asiat (kuten pölytys) loksahtavat kohdalleen, saadaanko vielä poimia mustikoita pakastimet täyteen. Minä poimin kesän ensimmäisen luonnonkukkakimppuni lähimetsästä mustikanvarvuista. Mielestäni kukkiva mustikkakimppu on herkän kaunis heleänvihreine lehtineen ja vaatimattomine kukkineen.

Vähän myöhemmin poimin kotini läheltä muutaman kulleron pariksi keittiön kulleroverholle. Katkoin kulleroita kovin säästeliäästi, jotta näistä Lapin kukista olisi muillekin mahdollisimman paljon iloa. Parin päivän kuluttua koko kulleropaikka oli kuitenkin tuhoutunut työmaan alle.



Pian matkustan Lapista Kökariin Ahvenanmaalle. Kirjoittelen sitten seuraavaksi sieltä kuulumisia.

Kesäsuunnitelmia Kökarin saarelle

Kevät on jo koittanut Rovaniemellekin. Olohuoneen ikkunan takana riippakoivun oksiin on lopultakin avautunut pieniä heleän vihreitä lehtiä. On tuullut kylmästi ja usein satanut vettä. Joinakin päivinä olen niin "vädersjuk", että vain lepäilen, mutta toisinaan taas puen sadevaatteet päälleni ja lähden 5-vuotiaan siskonpojan kanssa ulkoilemaan. Siinä on seikkailun makua ja jotakin jännää, kun porskutetaan menemään kuin sankarit. Vaikka sataa kuin saavista ja kylmyys pyrkii luihin ja ytimiin. Jos se ulkoilu on sittenkin varustekysymys - ja asennekysymys! Lapsen tavasta kokea elämää voi oppia paljon ja testailla omia näkemyksiään.

Eräänä kauniina ja lämpimänä päivänä tein luontoretken pyöräillen ja patikoiden lähiympäristöön. Minua kovasti kutkuttaisi lähteä kävelemään tuttua 30 km:n reittiä Pohtimolammelta Korkalovaaraan, mutta nyt tyydyin tunnustelemaan reitin loppuosaa. Kevät tulvahti vastaan eläväisenä. Hengitin syvään märän suon mehevää hajua, voi luoja kuinka se tuoksuikaan ja kuinka aurinko paistoi! Mellavaaran laavulla sytytin nuotion, paistoin makkaraa ja luin kirjaa. Eikä mitä tahansa kirjaa vaan sellaista kirjaa, jonka maailmaan olen menossa kesäksi. Siitä lisää myöhemmin. Toisella suolla äkkäsin sammakon kutua, monessa paikkaa. Liu'uttelin sitä limaista, pakenevaa massaa sormien välissä ja totesin, etten ole moista tehnyt vuosiin. Istahdin solisevan puron varteen aistimaan kevättä: lämpöä iholla ja veden kurlutusta. Parin sääsken ilmaannuttua olisin tahtonut huutaa niille: "Ei vielä!"

Mutta nyt kesäsuunnitelmiin. Lähden kesätöihin Ahvenanmaalle Kökarin saarelle vierasvenesatamaan. Olen nuorena tyttönä viettänyt useita kesiä Maarianhaminassa ja käynyt kerran vierailulla Kökarissa. Odotan sileitä kallioita, suurta merta ja karua luontoa. Punkkirokotteiden ottaminen on aloitettu ja punkkipihdit hankittu! Olen lukenut jo aiemmin Kökarilta kotoisin olevan kirjailijan Ulla-Lena Lundbergin teoksia: Kuninkaan Anna, Kökarin Anna sekä Finlandia-palkitun teoksen Jää. Nyt olen herkuttelemassa Anni Blomqvistin Myrskyluoto-sarjalla. Ajat ovat muuttuneet 1800-luvun saaristolaiselämästä, mutta olen aivan varma, että jotakin näiden kirjojen maailmasta on vielä tallella. Ainakin luonto. Kesällä pääsen puhumaan ruotsia ja hyvä onkin, että saan kerrata kieltä, ettei se pääse vallan ruostumaan. Veneilymaailma on minulle aika vierasta, mutta tarvittavat satamarutiinit kuulema oppii nopeasti.

Kilpisjärven tunnelmia

Kilpisjärven sää on esittänyt kaikki oikkunsa tänä keväänä. Yhtenä päivänä naureskeltiin paikallisen emännän kanssa, että sää vaihtelee kuin naisen mieli. Myrskyämisen jälkeen kaunis auringonpaiste valloitti maiseman, vain vaihtuakseen hetken kuluttua pyryksi ja tuiskuksi.

Yllä olevassa kuvassa toimin oppaana hiihtoretkellä, mutta yhtenä päivänä minäkin pääsin  asiakkaan rooliin uudessa lajissa. Tunturipotkukelkkailussa. Olin ainut asiakas ja oppaina parastaan pistivät kaksi Pahvia, kokeneita Haltin kävijöitä potkurilla. Reittimme kulki hiihtouraa pitkin Kilpishotellilta koivikkoa pitkin Retkeilykeskukselle ja takaisin. Pahvien mukana saimme Kilpisjärvelle pitkästä aikaa kauniin poutasään. Retken aikana huomasin, kuinka rentouttavaa on jättää käytännön järjestelyt jonkun toisen huoleksi ja vain nauttia olostaan. Saanan juurelle ylämäkeen potkukelkan työntäminen tuntui aika työläältä, mutta alamäissä oli sitäkin hauskempaa, varsinkin kun minulla luisti parhaiten! Taukojen pitämiseen laji on ihanteellinen, istut vain alas ja avaat juomapullon! Potkukelkassa tarvitaan leveät liukujalakset helpottamaan menoa. Kiitos Pahveille huippuhienosta retkestä!

Tunturinalle on päässyt tällä viikolla hiihtoretkille mukaan. Ylemmässä kuvassa Tunturinalle on istahtanut Mallajärven luona olevan rajakyltin päälle. Takana siintää Saana loivemmasta päästä katsottuna. Alemmassa kuvassa Tunturinalle huikkaa minulle pusun poskelle päästyään kiertämään Ailakkavaaraa.
Kuvat: Mark Hiles ja Marja Matinkari

Kilpisjärven kauneudessa

Saapuessani Kilpisjärvelle tunsin, jälleen kerran, saapuneeni aivan omaan maailmaansa. Ne maisemat! Sellaisia vaan ei ole missään muualla Suomessa. Sää on esittänyt omat oikkunsa ja vähät välittänyt sääennusteista. Tällä hetkellä ulkona tuuli paiskoo lunta 14 m/s:ssa. Yhteiselle hiihtoretkelle ei löytynyt innokkaita lähtijöitä...

Ensimmäinen viikkoni oli oikea oppaan unelmaviikko, kun sain talloa latua Imatran ja Lappeenrannan suunnalta tulleelle hyväntuuliselle porukalle. Oli mukava kuulla heidän huomanneen, kuinka paljon pidän tunturioppaan työstäni ja kuinka he arvostivat tapaani opastaa. Tulevaisuus näyttää kuitenkin epävarmalta tässä työssä. Sitä miettiessä yöunet kärsivät.

Ensimmäisenä päivänä oli varsin huono näkyvyys hiihtäessämme Saanajärveltä Jehkaksen rinteitä pitkin Haltin reitille. Sain todella käyttää taitojani pystyäkseni suunnistamaan pienten näkövihjeiden varassa. Maisema oli valkoista, auringon sijainti auttoi pysymään suunnassa, kompassia en tarvinnut vaivata. Minusta on jännittävää opastaa erilaisissa säissä. Maisema muuttuu niin täysin.

Mallan luonnonpuistoon suuntautuvalla hiihtoretkellä poljimme latua neitseelliseen maisemaan. Hanki kantoi hyvin, mutta sen päällä oleva reilu kerros pehmeää lunta takasi oppaille työtä ladun aukaisijana. Kiipesimme Mallajärven päässä olevalle rajakyltille saakka ja kotimatkalla koukkasimme vielä kurkkaamaan jäätynyttä Kitsiputousta, Mallan kyyneleitä.

Yhtenä päivänä odottaessamme huonoa säätä (tulikin tietysti kaunis päivä), poljimme ladun Ruotsin puolella olevaan Temppelikuruun. Sää oli silloin, niin kuin koko viikon, pakkasen puolella. Helppo keli voidella. Ajattelin, että tämä on kaikkein arvokkainta, saada olla ensimmäinen laduntekijä. Vaikka toisaalta säästyyhän siinä voimia, jos saa hiihdellä valmiita latuja. Vapaa on kuitenkin vain umpihanki!

Viikon kauneimman päivän retkellä hiihdimme Kuonjarjohkalta Kilpisjärvelle meille tehtyä latua pitkin - ja vielä alamäkeä suurimmaksi osaksi. Maisema kohti Ruotsin ja Norjan tuntureita mykisti meidät kauneudellaan. Sitä tunnetta ei voi selittää, se on saatava kokea.

Saimaan Ladun kanssa hiihdimme viimeisenä päivänä kunnon myräkässä kolmen valtakunnan rajapyykille, tasan kuukausi ennen Veteraanipäivän juhlia. Siinä koeteltiin itse kunkin voimia... Seuraavana päivänä sää oli mitä kaunein - vein apuoppaani Lauran Ruotsin puolelle Tuipalille iltahiihdolle. Auringon laskiessa taivaalle nousi samoja värejä kuin kaamoksen aikaan. Toinen kuva on otettu Tuipalille noustessa Ailakkavaaran suuntaan. Ja kolmas kuva Tuipalin päältä vastakkaiseen suuntaan. 

Kuvat: Laura Tokola

Ylläksen tuntureilla lumikengillä ja hiihtäen

Olen tässä käynyt kolmella K:lla alkavan tunturin laella Ylläksellä. Kävelin Kuer-tunturin päälle lumikenkäreittiä pitkin. Kovaa pohjaa voi vallan mainiosti kävellä ilman lumikenkiäkin, niin kuin minä tein. Ylhäällä tuulla töhelsi lunta hangen pintaa pitkin. Maagista.

Teimme työkavereiden kanssa retken Kellostapulin huipulle lumikengillä. Rinnemiehet varoittelivat  voimakkaasta tuulesta, mutta jokaisen mieli teki ylös ja hyvin selvittiin. Tunsimme itsemme sankareiksi, kun tarvoimme pehmeässä lumessa aivan oman reitin ylös. Vahvan vinkan vuoksi jouduin nojaamaan eteenpäin pysyäkseni pystyssä huipun kivikasan päällä. Alhaalla Varkaankurun laavulla paistoimme makkaraa nuotion loimussa ja olimme rinta rottingilla huiputettuamme tunturin tuulelta!

Tämä lumikasa onkin tarkemmin katsottuna mänty Kukaksen huipulle noustessa. Jalanjäljet kertovat jonkun kokeilleen puun suojaan menoa. Oiva pesä tuulelta suojassa - tai sitten tuulitunneli takana olevan aukon vuoksi.

Ylläkseltä löytyy monta vaativaa laskua latureitistön varrelta. Kukakselta alas laskenut tietää, että varoitusmerkki on syystä paikalla. Vaikka laduilla on nyt hiihtolomien aikaan muuten ruuhkaa, mustalla karttaan merkitty Kukaksen reitti oli rauhallinen.