Auttaako luonto korona-ahdistukseen?

Jokainen meistä tuntee nyt ahdistusta ja reagoi siihen omalla tavallaan. Tai ainakin jokainen, joka ymmärtää tilanteen vakavuuden. Ahdistus lienee terve ja ymmärrettävä reaktio. Kuinka sitä puristavaa tunnetta pystyy sietämään ja kuinka siihen etsiä helpotusta? Jos vaikka viina ja sauna ei riitäkään...

Olen safarioppaana Ylläksellä opastanut enimmäkseen ulkomaalaisia turisteja tautitilanteen kehittyessä eri puolilla maailmaa ja nähnyt erilaisia reaktioita. Meillä Ylläksellä ei ole kiinalaisryhmiä asiakkaina, mutta osa eurooppalaisista matkailijoista otti välimatkaa japanilaisiin turisteihin. "Ovatko he kiinalaisia?" "Ei, he ovat japanilaisia." Silti moni katsoi parhaaksi pysyä pienen matkan päässä. "Siltä suunnalta ne ovat kuitenkin..." Siinä vaiheessa se tuntui ylireagoinnilta.

Nyt on tultu tilanteeseen, jossa viimeiset ranskalaisryhmät lennätettiin hieman etuajassa kotiinsa. Ja tuntuu kuin se olisi tapahtunut viime tipassa. Nyt on aika suojautua. Yksi ranskalaispari osallistui juuri ennen kotiin lähtöään huskysafarille, mutta ei pystynyt rauhoittumaan siihen hetkeen. Ahdistuneet kännykkäpuhelut ja -viestit veivät huomion, mutta saivathan he "suoritettua" vielä yhden aktiviteetin ennen varmasti ankeaa Ranskan karanteeniaan.

Sain aiemmin toimia oppaana lumikenkäretkellä isolle ranskalaisryhmälle. Tullessaan he vaikuttivat jonkin verran ahdistuneilta ja jännittyneiltä, ymmärrettävää tässä tilanteessa, mutta retken lopussa kiittelivät vuolaasti onnea sädehtien. Taivalsimme vanhassa metsässä hiljalleen kulkien ja kertoilin heille vastaan tulleista luonnon ihmeistä. Ne ihmeet olivat tässä ja nyt, tavallisia meille suomalaisille - esimerkiksi jäniksen jäljet. "Todellako ne vaihtavat väriä talveksi, voiko olla?" Näytin kännykästä kuvaa jäniksestä valkoisena ja ruskeana, totta se on. Osa porukasta jopa onnistui näkemään valkoisena "lumipallona" juoksevan jäniksen. Koivussa kasvavasta pahkasta voi tehdä kuksan, tällaisesta näin. Keloa on mahtava koskettaa, kun sen pinta tuntuu talvellakin lämpimältä, joskus jopa kuin iholta. Yhden pikkukuusen latvassa on iso "lumihattu" ja vieressä näkyykin latvasta katkennut kuusi. Ja kuinka Lapin kynttiläkuuset ovatkaan "viisaita" kasvaessaan hoikkina, kun voivat näin pudottaa helpommin lumikuormansa.

Kerroin tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisinta kansaa. Asumme luonnon keskellä ja olemme osa luontoa. Päätimme etsiä kukin mieleisen kohdan ympäristöstä, sulkea silmät ja olla vain siinä. Avatessani silmät tunsin jotenkin uudistuneeni.  Pysähdyimme kuuntelemaan lapintiaisten ääntelyä ja ihmettelimme palokärjen keloon hakkaamia koloja. Leikimme naavaviiksillä ja nautimme hengittäessämme Euroopan puhtainta ilmaa. Tänä talvena, kun lunta on ennätyspaljon, olen neuvonut ihmisiä upottamaan sauvan alaspäin hankeen. Sinne se sujahtaa piiloon. Kuvaa tai videota siitä voi olla myöhemmin arvokasta katsella. Kuinka arvokasta se nyt voikaan henkisesti olla, kun kotikaranteeni Ranskassa on todellisuutta ja sen kestosta ei ole vielä tietoa!

Tänään rauhoituin itsekin, kun porosafarille osallistui tolkun suomalainen perhe. He nauttivat joka hetkestä ja saamastaan erityiskohtelusta ainoina asiakkaina. Lapset pukivat kelkkahaalarit päälle, jotta voisivat nauttia rekikyydistä purevan tuulen tuiskeessa. Sain itsekin ajaa yhtä poroa ja kuinka ollakaan pudotin vahingossa toisen ohjausnaruista. Siinä tuli vähän hämminkiä, mutta reki ei sentään kaatunut. Saan varmaan kuulla asiasta monta kertaa! Takanani nuori poro vasta harjoitteli reen vetämistä. Se läähätti korvani juuressa kieli pitkällä ja suu vaahdossa, välillä vasemmalla ja välillä oikealla puolella. Mietin vain, että sellaista se uuden taidon opettelu on itse kullekin... Kyllä se siitä.

Ihmiset reagoivat eri tavoilla huolestuttaviin koronauutisiin. Minä olen seurannut tarkasti uutisia, jotta tiedän missä mennään, mutta ahdistus on vienyt energiaani. Asettelin ostamani kohtuullisen määrän vessapaperia esille, jotta voin "tuntea" turvallisuuden tunnetta, niin kuin psykologit ovat väittäneet. Vaikka ruokatarvikkeita ei kehoitetakaan hamstraamaan, koen vastuulliseksi varata kotiin sen verran ruokaa, että selviän tarvittaessa sairastuttuani.

Nyt töiden loppuessa otan tavoitteeksi pitää huolta henkisestä hyvinvoinnistani menemällä luontoon ja tarkkailemalla siellä kaikenlaista. Jos joudun jäämään sisälle, varaudun siihen miettimällä etukäteen, mitä kaikkea voin tehdä. Lukea kotona olevia kirjoja, katsella sarjoja netin kautta, kuunnella musiikkia, kirjoittaa ja maalata. Siivoilla kaikessa rauhassa - ei niin, että alta pois, vaan läsnä ollen. Tehdä ruokaa ja leipoa. Soittaa tutuille. Ja nukkua. Nukun muutenkin paljon, mutta nyt tämä tilanne väsyttää vielä lisää.

Kysyin tänään suomalaisperheen isältä, kuinka he käsittelevät tilannetta lastensa kanssa. Minuakin helpotti heidän tapansa jatkaa elämää niin normaalina kuin se on mahdollista. "Tämä ei ole maailmanloppu, tämä kestää aikansa ja sitten mennään eteenpäin."

Mitä tunturit ja saaristo ovat minulle antaneet?

Sain aika lailla palautetta Kilpisjärvellä huhtikuussa siitä, etten ole kirjoittanut blogia pitkiin aikoihin. Samalla kun se riipaisi, olen kiitollinen siitä, että lukijoita ja kaipaajia on todellakin olemassa.

Huomaan tekeväni mielessäni jonkinlaista elämän inventaariota ja olen valmis sen tässä jakamaan. Aloitan kertomalla tarinan sukunimestäni, Karhusilta. Halusin vaihtaa sukunimeni ja loin Karhusilta- nimen toipuessani vakavasta masennuksesta. Tuolloin olin voinut huonosti niin pitkään, että pelkäsin etten enää koskaan kykenisi tekemään ansiotyötä tai harrastamaan seksiä. Ajattelin, että tarvitsisin valtavat voimat, karhun voimat, noustakseni masennuksesta. Masentuneen mielen maailmaa olin tarkastellut psykoterapiassa vuosia ja vuosia. Nyt halusin yhteyden eli sillan masentuneen ja "tavallisen" mielen välille. Masennuksessa on paitsi tyhjyyttä, arvottomuuden tunnetta ja pimeyttä, myös siemen luovuuteen, joka avaa ovia moneen suuntaan. Halusin tämän sillan pysyvän auki. Sukunimekseni tuli siis Karhusilta. Nimen vaihdosta on nyt noin viisitoista vuotta aikaa.

Olen luonut työelämästäni osittain omannäköistä, osittain sattuman sanelemaa mallia. Kausiluonteisten töiden välillä minulle on jäänyt riittävästi omaa aikaa palautumiseen. Taloudellisesti olen elänyt niukkaa elämää, mutta muuten sitäkin rikkaampaa. Oli suuri onni päästä opastamaan hiihtoretkiä Kilpisjärven tuntureilla tuore erä- ja luonto-oppaan ammattitutkinto taskussa. Tunturiluonto, iloiset työtoverit ja asiakkaat sekä fyysisesti vaativa työ vahvistivat minua kausi kaudelta. Muutaman opasvuoden jälkeen halusin lisää koulutusta vaativassa tunturiympäristössä työskentelystä ja hakeuduin Ruotsiin kaksivuotiseen fjälledare- eli tunturiopaskoulutukseen. Samalla sain hyvän ruotsinkielen taidon. Tunsin olevani vahvoilla ja oikeassa paikassa Kilpisjärven oppaana, niin aurinkoisilla keväthangilla kuin värikkäällä ruskallakin. Tätä "kulta-aikaa", kun Kilpisjärven hotellilta lähti pitkä jono hiihtäjiä tai patikoijia tunturiin ja lähes joka ilta oli tarjolla iltaohjelmaa, moni "vanha asiakas" muistelee haikeana minun lailla edelleen. Onneksi muistot ovat ikuisia, kun niitä vaalii vaikkapa juttelemalla tai katselemalla vanhoja kuvia. Sitten ajat muuttuivat - hiihtoretkien taitamattomasti ja tökerösti junailtu alasajo alkoi. Se haavoitti minua niin, että hakeuduin uudelleen psykoterapiaan. Ehkä vahvuuteni on siinä, että olen oppinut hakemaan apua sitä tarvitessani.

Joskus harmittelen herkkyyttäni, mutta sen hyviä puolia en antaisi pois sitten millään. Näen elämässä paljon värisävyjä, vivahteisuutta. Pystyn kokemaan luonnon kauneuden ravitsevana ja innoittavana. Nimenomaan luonnon olen kokenut hoitavana, hyväksyvänä, niin vastaanottavana kuin antavana puolena elämässäni. Myös toiset ihmiset, joiden kanssa olen saanut jakaa luontoliikkumisen kokemuksia, ovat olleet ja ovat edelleen tärkeitä. Yhteinen ilo huikaisevan kauniista päivästä, yhteinen ponnistelu kun lumi tarttuu suksien pohjaan kuin liima tai evästauko kivillä tunturissa ovat elämää tiivistettynä. Toisinaan joku haluaisi säilöä hetken vaikkapa kännykkäkuvaan, mutta toteaa sen jo kuvatessaan mahdottomaksi. Hetki on tässä ja nyt, aistittuna kaikilla aisteilla. Luontorakkauteni on säilynyt elävänä, mutta toki toivoisin löytäväni myös sopivan elämänkumppanin.

Elämäni viimeisen viiden vuoden aikana on muodostunut eräänlaiseksi "jutaamiseksi". Talvet tunturissa ja kesät saaristossa -tyyppinen elämä tuntuu tällä hetkellä toimivalta. Sydäntalvella Ylläksellä on riittänyt ulkomaalaisia turisteja opastettavaksi lumikengillä, maastosuksilla sekä vietäväksi husky- ja poroajeluille. Joulukuussa tonttuilen luvan kanssa eli silloin työskentelen joulutontun asuun pukeutuneena brittiperheiden kanssa. Häätonttuna olen auttanut kodassa tai lumikappelissa vihittävien parien häävalmisteluissa. Ylläksen ladut tarjoavat minulle mieluista vapaa-ajan toimintaa. Ylläksellä olen herkistynyt homeelle (tai huonolle sisäilmalle) henkilökunnalle tarkoitetuissa majapaikoissa niin, että nykyään joudun etsimään kissojen ja koirien kanssa minulle sopivaa asuntoa.

Mutta huhtikuussa on päästävä Kilpisjärvelle! Olen ihmeissäni ja kiitollinen siitä, että asiat ovat järjestyneet luontevasti niin, että olen voinut nauttia Suomen ainoasta suurtunturialueesta edelleen. Koira- ja talovahtihomma istuu minulle kuin hansikas käteen. Siinä sitä on kiitollisuuden aihetta yhdelle ihmiselle.

Silloin kun tein töitä vain Kilpisjärvellä, kuulin joidenkin ihmisten kehuvan saariston luontoa kesäaikaan. Haikeana ajattelin, voi kunpa minäkin saisin sen joskus kokea. Nyt olen lähdössä jo viidenneksi kesäksi töihin Ahvenanmaan ulkosaaristoon, Kökariin. Onneksi osaan ruotsia. Kalliot ja meri, auringon valo sekä saariston kasvit kiehtovat. Ja niin se vain on, että paikallisiin ihmisiin tutustuminen, niin Kilpisjärvellä kuin Kökarissakin juurruttaa ihmistä uuteen paikkaan. Kökarissa olen työskennellyt tähän asti kauniissa rantaravintolassa. Kiireinen heinäkuu saaristossa on ollut minulle kuluttavaa, vaikka muuten olen työstä pitänytkin. Viime kesän pitkä hellejakso nuudutti työkyvyttömäksi. Nyt olen iloinen uusista työtehtävistä Kökarin museoalueella.

Lopuksi haluan kehaista yhdellä asialla. Tuntui hienolta saada tuhat hiihtokilometriä täyteen talvikaudelle. Aluksi näytti ettei matkaa kerry, kun lunta ei kuulunut ja sitten pakkanen pakotti sisälle. Huhtikuussa Kilpisjärvellä oivalsin että saattaapa minusta sittenkin tulla vielä tonnin tyttö. Hiihdin niin antaumuksella, että käyttöön jo otettiin ennestään Lapissa tutusta "hillakiimasta" muunnettu sana "hiihtokiima". Ja kyllä kannatti heittäytyä viettien vietäväksi! Nyt kun sukset ovat kesärasvassa, olen heittänyt itselleni kävelyhaasteen. Kävelen sinne ja tänne, lasken kilometrit ja juhlistan jotenkin aina sadan kilometrin jälkeen. Heitän saman haasteen Sinullekin, Hyvä Lukijani!

Tässä hymyilee tonnin tyttö Saarijärven autiotuvan edustalla.

Kilpisjärvi vei voiton eri matkakohteista

Mikä ihme siinä on, että Kilpisjärvellä herään eloon? Tunturituuli, avarat maisemat, ymmärrys asemastani vain pienenä osana luontoa, tunne siitä että olen juuri oikeassa paikassa.... Näitä mietin syysretkelläni Kilpisjärvellä, kun voimistumisen ja läsnäolon tunne pääsi yllättämään. Tai yllättämään ja yllättämään - olenhan jo vuosia sitten valinnut blogini nimeksikin Tunturin kosketus. Ja kyllä, tunnen edelleen tunturin kosketuksen sielussani ja ruumiissani. 

On hienoa käydä eri paikoissa, toukokuussa matkustin Kreikan maaseudulle joogalomalle. Nautin kreikkalaisesta ruoasta, joogasta ja retkistä sekä rantaelämästä. Kun sain tiedon Lapin hellelukemista samaan aikaan, en uskonut todeksi ja tuntui, että läksinkö merta edemmäs kalaan. 

Kesän työskentelin kauniilla kallioisella Kökarin saarella jo neljättä kesää peräkkäin. Pitkä hellejakso uuvutti minut täysin ja hankaloitti elämääni. Nyt ymmärrän mikä lahja on vuodenaikojen vaihtelussa ja kuivuuden keskellä ymmärsin myös elämälle välttämättömän vesisateen merkityksen. 

Matkustin kesäsesongin loputtua Kökarista hitaasti kohti Lappia. Taisi siinä pari viikkoa vierähtää... Matkalla tapasin monta ystävää, uin monessa vedessä ja lämmittelin monessa saunassa niin kuin suomalaiset tekevät rentoutuessaan. Oivalsin jotakin - ystävien ja aidon kohtaamisen arvon. Kuinka jokainen ihminen on ainutlaatuinen omalla tavallaan. Yhtä aikaa erilainen kuin muut ja toisaalta niin samanlainen. 

Ehdin asettua Rovaniemelle vain toviksi, kun syksyn ensimmäinen Kilpisjärven reissu kutsui. Siis toinenkin on luvassa! Pelkäsin etukäteen kuinka jaksan retkeillä, kun tunsin oloni edelleen väsyneeksi kesän jäljiltä, mutta tunturin kosketus tepsi taas kerran. Tuntureilla löydän voimani. Teimme ystäväni kanssa rauhallisia päiväretkiä tuntureilla, yöt nukuimme lämpimissä vuoteissa sisätiloissa. 

Ensimmäisenä auringon kultaamana ruskapäivänä teimme klassikkoretken. Siis Saanalle! Portaita ei enää ollut, vaan kukin sai nousta miten parhaaksi katsoi. Siitäpä saimme aatteen ja kuljimme tyynenä päivänä Saanan laella reunoja nuollen ympäri koko tunturin. Ja se kannatti - omassa rauhassa näimme läheltä kiirunoita tepastelemassa karvaisilla jaloillaan, poroja nousemassa laiskasti päiväuniltaan ja jäniksen jähmettyvän kivikkoon suojaväriinsä luottaen. Lisäksi maisemat hellivät meitä joka puolelta. Pääreitillä näytti kulkevan jatkuva jono tunturin huiputtajia.

 Saanan nokan alta löytyi yksi parhaista ruskan räiskeistä.

Istuimme alas monta kertaa ihastelemaan maisemaa, tässä Saanalta Pikku-Mallalle ja Ruotsin tuntureille päin.

Maisema Saanan reunalta Jehkaksen ja Saarijärven suuntaan on avara.

Yhtenä päivänä kävelimme Iso-Jehkaksen päälle ja koko pitkän selän yli. Kuvassa istun tauolla nousupaikassamme ns. hevosenkengässä. Talvella olen tuonut siitä ryhmäläisiäni suksilla alas, terveisiä vaan! Retkestä tuli aika pitkä - onneksi oli hyvät eväät, rauhallinen tahti ja kiva idea loppumatkasta hypätä Saanajärveen uimaan. Noin vaan sukkelaan, ilman pyyhettä tai uimapukua. Virkisti kivasti ja helpotti lihasten oloa.

Loput kuvat ovat Norjan puolelta, Skibottenin läheltä vesiputouksilta. Hengen-putoukselle oli helppo kiivetä, mutta sen jälkeen sauvat olivat tarpeen niin ylä- kuin alamäessäkin.

Sledoputous on kaunis katsella, maisema aivan huikea merelle ja vuorille.

Sledon kuohuja.

Tällaisina hetkinä mieleen hiipii kiitollisuus siitä, että on terveyttä ja mahdollisuus retkeillä näissä maisemissa.

Hurmaavalla Kilpisjärvellä

Pitkä talvi Ylläksen opastöissä on takana - ehkä paras kausi ikinä! Mukavat työkaverit, rento ilmapiiri ja kokemuksen tuoma varmuus siivittivät nauttimaan talvesta. Matkailu Ylläksen alueella on laajentunut viime vuosina merkittävästi. Viihdyn Ylläksellä sydäntalven, mutta huhtikuussa mieli vetää pohjoista kohti lempimaisemiini Kilpisjärvelle. Viivyn useita viikkoja hoitaen kaunista samojedikoiraa, Rillaa - ja hiihdellen. Ylin kuva on hiihtoretkeltä Saanan ympäri Pikku Mallaan päin. 

 Illalla taivas värjäytyy välillä maalauksellisiin sävyihin. Kuva on otettu Kilpisjärven rannasta norjalaisten asuttamaa Salmivaaraa kohti.

 Hangen pinta saa niin monenlaisia ilmeitä. Tässä mieleeni tulee vanhenevan ihmisen iho tai juuri uunista otetun kääretortun pinta...

Kilpisjärven koululaiset järjestävät pitkän tauon jälkeen jälleen iltamia, nyt uudella monitoimitalolla. Koululaisia oli joitakin vuosia sitten vain 8, mutta nyt tilanne on huomattavasti parempi. Myynnissä on jälleen värikkäitä lasten kuvioimia T-paitoja. Ostin oranssin korostamaan auringon tuomaa väriä naamallani.

Sininen Saana revontulten loisteessa

Olin oikea Onnen Tyttö, kun pääsin livahtamaan Ylläksen opastöistä katsomaan valaistua Saanaa Kilpisjärvelle. Suomen 100-vuotisjuhlaan liittyvä tapahtuma ylitti kaikki odotukset. Jokainen kokenut Kilpisjärven kävijä tietää kuinka nopeasti sääolosuhteet voivat muuttua Kilpisjärvellä. Kuinka kunnon lumimyräkkä voi ajaa ihmiset sisätiloihin tai kuinka Kilpisjärventiellä saattaa poikittain oleva rekka tukkia tien tuntikausiksi ja silloin voi vain odottaa. Mutta on myös tiedossa, kuinka upeaa parhaimmillaan voi olla - ja nyt oli!

Jo menomatka Ylläkseltä Kilpisjärvelle oli lumoava kokemus. Jounin kaupan edessä tätä tilaisuutta varten järjestettyä bussia odottaessani kylmyys kipristeli poskia 26 asteen pakkasessa. Kävin katsomassa läheltä kuinka suuri Sampon uusi jättiporo on. Kyllä vain, mahduin seisomaan vaivatta poron mahan alla ja erottamaan yksittäisiä poron karvoja. Aika vaikuttava nähtävyys! Toiset kiirehtivät kuvaamaan Jounin kaupan vieressä laiduntavia poroja, osa aitauksen sisällä, osa ulkopuolella helpon ruoan toivossa.

Bussimatkalla taivas värjäytyi moniin pastellinsävyihin muuttuen koko ajan - pinkkiä, oranssia, keltaista, lilaa, vaalean sinistä... Superkuu kumotti taivaan rannassa kuin herkullinen juustopallo. Olin haltioitunut! Tarkkailin herkeämättä luontoa. Runsaslumiset puut näyttivät taideteoksilta, ensin kapeita kynttiläkuusia, sitten tanakkaa männikköä kunnes jäljelle jäi pelkästään tunturikoivikkoa. Ensimmäisten tunturien näkyminen sykähdyttää aina Kilpisjärvelle mennessä.

Onnea (tai mitä se sitten lieneekään) tapahtuman onnistumiseksi oli matkassa monella tapaa. Kuulin, että Saanan musta kylki oli vuorautunut tuiskun avulla lumen peittoon vain joitakin päiviä ennen juhlaa. Näin sininen valo heijastui kauniisti. Lämpötila pysytteli 10 pakkasasteen paikkeilla ja tuuli vain heikosti. Kilpisjärvi sai jääkannen myöhään vahvistuen sopivasti juhlaa varten, niin että jäällä saattoi liikkua jalkaisin tai moottorikelkalla. Superkuu valaisi lämpimän keltaisena. Ja taivaalliset voimat osallistuivat juhlaan leiskauttamalla taivaalle revontulet. Mitä siinä pieni ihminen voi muuta kuin ihmetellä!

Avajaistilaisuus järjestettiin kaupan pihassa revontulia kuvaavan jäätaideteoksen edessä. Ohjelmaan kuului koululaisten laulua, valotaiteilijan puhe, kunnanjohtajan puhe sekä joikua. Paikallinen poromies Juha Tornensis ilmestyi paikalle poronkarvaisissa vaatteissa poron ja reen kanssa. Ilahduin vielä viikkoa myöhemmin, kun tapasin Juhan pojan porosafarilla Muonion lähellä. Perinne elää ja jatkuu sukupolvelta toiselle.

Siniseksi valaistu Saana näytti erehdyttävästi sille, kuin valo olisi loistanut syvältä Saanan sisuksista. 

Uudella Kilpisjärven monitoimitalolla vihittiin alttariseinä käyttöön. Taustalla koholla olevien puupalikoitten päällä komeili pajusta, poronnahasta ja kankaasta valmistettuja taideteoksia. Koulun pihalla kodassa myytiin porokeittoa ja liikuntasalissa paikallisia käsitöitä.

Kilpisjärven biologisella asemalla oli  tarjolla mm. esitelmä revontulista ja lyhytfilmejä. Luontotalon ohjelmaan kuului mm. revontulivalokuvauksen opastusta. Majoituspaikoilta ja ravintoloilta oli melkoinen ponnistus pyöräyttää palvelu käyntiin näin lyhyeksi aikaa, mutta se kannatti. Retkeilykeskukselta kuulin, että heillä oli vilkkaampaa kuin koskaan! Pääsin syömään Lapland Hotel Kilpikselle upean juhlamenyn - kuningasrapukeittoa, poroa kahdella tapaa sekä valkosuklaaleivonnaisen.

Onnea 100 vuotiaalle Suomelle! Muistan lopunikääni kuinka olen sitä juhlistanut. Huom! sinisen Saanan kuvat eivät ole itse otettuja, vaan poimittu sosiaalisesta mediasta.

Kilpisjärvellä lokakuun monessa ilmeessä

Minulle tarjoutui oiva tilaisuus asua kolmisen viikkoa Kilpisjärvellä, kun sain kunnian hoitaa kahta kaunista ja kilttiä samojedikoiraa. Sinä aikana tuntui kuin olisin elänyt montaa vuodenaikaa perätysten. Jotenkin olo Kilpisjärvellä on erilaista - aitoa, voimakasta, intensiivistä, herkkää ja vahvaa... Jotakin minussa tapahtuu, kun siirryn korkealle avotunturialueelle. Ei sitä osaa selittää, joten kuvat puhukoon puolestaan. Uskoisin - tai ainakin toivon, että Kilpisjärven ystävät saavat kiinni niiden kautta siitä vahvasta tunteesta.

Kilpisjärven kaupalla on myynnissä T-paitaa, jossa on kuva Saanan valaisusta Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Ihastuin oitis paitaan, laitoin kuvan Facebokiin ja sitten sainkin postittaa niitä harva se päivä ystävilleni. Todella kaunis paita. Voi kunpa pääsisin katsomaan Saanan valaisua paikan päälle 4.-5.12.2017! Pieniä mahdollisuuksia on, katsotaan miten käy.

Kilpisjärvellä maisemat, sää ja kuulema ihmisetkin ovat "ääreviä". Mikä loistava sana kuvaamaan suurta vaihtelua. Alla olevassa kuvassa ilma oli kuin morsian, sitä olisi voinut silittää. Tunsin oloni onnelliseksi seistessäni Kilpisjärven tyynellä rannalla katse kohti Norjan Parasta (Barras).

Koirat ovat mitä parhainta ulkoiluseuraa. Aina valmiina! Nuorempi koira Rilla jaksoi "vaikka sata kilometriä päivässä" (emännän ohje), mutta Wendy katsoi parhaaksi monena päivänä jäädä hoitoon syömään makkaraa tai hirvenlihaa. Tässä olen koirien kanssa Saanan lähellä auringon paisteesta huumaantuneena. En tiennyt mihin suuntaan lähtisin, kun olisi mieli tehnyt kaikkiin suuntiin yhtä aikaa. Ratkaisin asian istumalla alas ja sanomalla itselleni: "Olen perillä."

Sitten soikin sopivasti puhelin ja sain kutsun melomaan Kilpisjärvessä. Eikä ilma voisi olla parempi. Tämä oli ainutlaatuisen hieno kokemus.

Minulle uusi retkikohde löytyi, kun kiipesimme Norjan puolella Skibotnin kupeessa olevalle Falsnesvuorella sijaitsevalle Bollmansveienille. Tämä 1944 mm. venäläisten sotavankien voimin rakennettu tie on nykyään suosittu vaelluskohde. Polun varrella olevissa kylteissä kerrotaan koruttomasti, kuinka suurin osa pakkotyöläisistä kuoli rakentaessaan tietä. Matkan varrelta avautui upeasti näkymä kohti Jäämerta ja Skibotnin kylää. 

Yhtenä päivänä teimme pitkän päivän retken Parakselle. Ajoimme autolla Norjan puolelle Paraksen taakse Signadaleniin. Sää oli aurinkoinen, saimme astella kimmeltävällä ensilumella. Paraksen juurella pelmahteli iso parvi pulmusia. Olen aikaisemmin nähnyt niitä vain keväthangilla. Kuvassa olemme jo Paraksen loppunousun luona, jäljellä oli enää kuvassa oikealla näkyvän rinteen kohdalta nousu, mutta sitten pilvet vyöryivät esiin ja meidän oli käännyttävä takaisin. Tuli taas todistettua, kuinka sää voi muuttua nopeasti tunturissa. 

Joinakin päivinä Kilpisjärvellä pilvet roikkuivat alhaalla, kun taas 50 km:n päässä Norjan puolella Skibotnissa paistoi aurinko. Tässä poseeraan Rillan kanssa Hengen-vesiputouksen edessä.

Hengeniltä kannattaa jatkaa polkua ylöspäin ja kiivetä Sledo-vesiputoukselle. Saavuimme paikalle sopivasti juuri ennen auringonlaskua, jolloin pehmeä valo auttoi kuvien onnistumisessa.

Kun ollaan Kilpisjärvellä, on kai valloitettava Saana. Saanan portaat on purettu ja poltettu, mutta se ei näyttänyt vähentävän ihmisvirtaa. Lunta oli jo kertynyt runsaasti ainakin Saanan laelle. Rilla vaikutti tyytyväiseltä, kun sai kulkea muiden mukana pitkiä retkiä - ja Rilla sai filmitähden lailla huomiota osakseen.

Kuva Saanan päältä Kilpisjärven suuntaan. Lokakuussa on jo täysi talvi.

Kiitoksen aiheita Kökarissa

On niin monta syytä kiitokseen. Tänä kesänä Kökarissa olen uinut ahkerasti. Merivesi oli pitkään viileää ja sain ihmetystä (ehkä ihailuakin) osakseni, kun vain pulahdin sinne uimaan. Silloin sain hyvän syyn kertoa, kuinka uin vuoden ympäri luonnon vesissä. Talvella uima-alue on vain pieni aukko jään keskellä, mutta sulan veden aikaan kelpaa polskia missä vain. Alla olevassa kuvassa uin kesätyöpaikkani, rantaravintolan edustalla. Samassa yhteydessä toimii vierasvenesatama, hotelli, ulkobaari sekä järjestetään veneretkiä.

Toinen suuri ilon aiheeni on ollut Kökarilaiset puutarhat. Alla olevassa kuvassa ystäväni loihtima yksityiskohta hänen puutarhastaan. Hän kutsuu itseään "leikkiväksi ihmiseksi" ja hän näkee vanhat tavarat mahdollisuutena luoda jotakin uutta.

Källskärin saari on vierailun arvoinen paikka Kökarin lähellä. Alla olevassa kuvassa avautuu portti varjoista valoon. Yksi ystäväni menehtyi kesällä ja se on saanut minutkin näkemään hetkien ainutlaatuisuuden uudessa valossa. Lähetin tämän kuvan hänelle viimeisenä yhteydenpitona.

Olen aiemmin saanut vetää paljon hiihtoretkiä kevättalvella Kilpisjärven tuntureilla. Se on ollut parasta aikaa elämässäni. Silloin monet ihmiset kertoivat minulle, että ulkosaaristo muistuttaa heidän mielestään Lappia - ja saa aikaan kesällä samanlaisia fiiliksiä. Nyt olen saanut elää sen todeksi. On tärkeää muistaa historiansa. Aikoinaan Helsingissä asuessani vakavasti masentuneena olin tukehtua kuumuuteen yksiössä. En saanut nukuttua ja voin huonosti monin tavoin. Nyt olen kiitollinen saariston raikkaista merituulista ja mahdollisuudesta saunoa rantasaunassa uintireissuineen.

Yksi syy kiitollisuuteen on myös tämän kesän mutkien kautta löytynyt asumismuoto. Hoidan talon puutarhaa kuin omaani ja olen saanut seurata kuinka eri kukkalajit avautuvat loistoonsa. Tietenkin rikkaruohojen kitkemisessä on vaivansa ja puutarhaa tuhoavat kauriit harmittavat välillä. Kesän mittaan olen vienyt kukkia myös rantaravintolaan ja loihtinut asetelmia.

Puutarhan annista voi nauttia monella tavalla. Jalkakylvystä löytyy puutarhan ruusuja, laventelia, siankärsämöä, yrttejä ja kaupasta ostettua sitruunaa. Enpä ole tällaisessakaan ennen ollut!

Puutarhan pinaatista keitin pinaattikeittoa, kaveriksi leivoin siemennäkkäriä. Paistoin myös voissa pinaattilettuja ja surautin tehosekoittimessa juotavan salaatin. Voimaruokia!

Niin, olen vähän ihmeissäni tästä. Että olen saanut kokea nämä ainutlaatuiset hetket. Rakkaus luontoon ja kyky ihailla kauneutta antaa paljon elämään. Hetket on osattava poimia arjen keskeltä ja nostaa arvoonsa. Kiitos Sari ja Helena, kun patistelitte minua kirjoittamaan. Sainpas aikaiseksi!