Oletko leikkinyt naavaviiksillä?

Mokoma pelleily naavaviiksillä toimii mainiosti myös ryhmän kanssa. Kerran tapahtui tilanne, jossa taistelin pokan pitämisen kanssa. Selitettyäni naavan olevan arvokasta talviravintoa poroille, japanilaiset nyökkäilivät hymyillen ja alkoivat mutustella naavaa. Epäilen heidän kielitaitoaan... Kai sitä voi ihminenkin syödä, mutta ainakin ranskalaiset asiakkaani ovat kertoneet arvostavansa kotimaassaan hieman erilaista kulinarismia...

Puhutaan naavasta ja luposta, jotka ovat puussa kasvavia jäkäliä. En pidä mitenkään tarpeellisena selittää ulkomaalaisille, kuinka erottaa naavan luposta. Mutta halutessaan asian voi selvittää venyttämällä jäkälää sormien välissä. Naava venyy ennen katkeamistaan, luppo napsahtaa nopsaan poikki. Tätä partamaista jäkälää on kahta eri väriä, tummaa ja vihertävää. Olen törmännyt Ylläksen seudulla enemmän tummaan luppoon ja ehkä siksi lumouduin löytäessäni satumaisen vihreän naavametsikön.

Nämä kauniit, joskus pitkinäkin riippuvat jäkälät ovat herkkiä ilmansaasteille. Lapissa on Euroopan puhtainta ilmaa - niinpä naavat ja lupot kukoistavat. Joskus katselen kuinka porot ovat syöneet jäkälän alaoksilta, mutta ylhäällä porojen tavoittamattomissa kasvaa tätä herkkua vielä.

Löytämäni naavametsikkö viehättää minua. Olen käynyt siellä useamman kerran - kuunnellut tuulen huminaa kuusen latvoissa, katsellut naavapartojen keinumista tuulessa, tuntenut naavan karheuden poskilla. Sujautin reppuuni naavatupsun ja nyt se ilahduttaa luontoasetelmassani kotona.

"Lumipallona" pomppiva jänis

Pupujussikoitten jälkiä tulee vastaan ristiin rastiin Ylläksen metsissä. Matkailijoiden kanssa liikkuessa on ollut varma nakki päästä tunnistamaan jäniksen jälkiä - ei sellaista pyryä, etteikö joku loikka löytyisi. Jäniksellä ja lumikenkäilijällä on jotakin yhteistä. Iso jalanjälki auttaa pysymään hangen pinnalla ja mahdollistaa kulkemisen vaikka metrin syvyisessä lumessa.

Joskus kysytään, kumpaan suuntaan jänis on loikkinut. Minun on vaikea muistaa sitä muuten kuin, että helposti sen luulisi menneen päinvastaiseen suuntaan. Olenpa joskus esittänyt jäniksen loikkimista omalla keholla.  Lumikengät jalassa se vaatii melkoista notkeutta ja herättää hilpeyttä! Edessä on isojen takajalkojen jäljet vierekkäin ja takana pinemmät jäljet peräkkäin. Kuvassa jänis on loikkinut kuvaajaa kohti ja siinä vieressä on minun opastamani ryhmän jäljiltä lumikenkäpolku! Toimiikohan lumikenkäillessä sama ohje kuin latua avatessa eli "Jätä jälkeesi sellainen jälki, jota on kaunis katsoa"?

Moni ei meinaa ensin uskoa, että eläin voi vaihtaa turkin väriä ruskeasta valkoiseksi. Kännykkäkuvat jäniksestä kesä- ja talviturkissa saa viimeistään epäilijän lampun syttymään. Jäniksen näkemiseksi ryhmän kanssa tarvitaan hereillä oloa ja onnea, mutta joskus pitkillä loikilla pomppiva "lumipallo" näyttäytyy ja herättää ihastusta. "Onpa se iso ja valkoinen! Ja mustat korvanpäät!"

  

Kesällä jäniksen on helppo löytää ravintoa, kun luonto pursuaa kaikenlaista vihreää syötävää. Tuntuu oikeastaan ihmeelliseltä, että jänis selviytyy talvesta jyystämällä puun kuorta ja pikkuoksia. Olen nimittänyt yhden haapametsikön leikillisesti alueen suosituimmaksi ravintolaksi, jonka asiakaskunta koostuu jäniksistä. Jokaiseen puuhun osuneesta mittavasta syöntijäljestä näkee, että haapa on varsinaista herkkua. Aika harvoin olen nähnyt jäniksen papanoita niin paljon kuin kuvassa, koska jänis syö yleensä papanansa uudelleen. Jäniksen tuoreita syöntijälkiä on helppo löytää maastosta. Ne hohtavat vaaleina kauas.

 

Millainen muisto sinulla on ensimmäisestä kuulemastasi lastenlaulusta? Minä alan hyräilemään: "Jänis istui maassa torkkuen, torkkuen. Mikä sull´ on jänönen, kun et enää hyppele? Hyppää pois, hyppää pois, hyppää pois!"

Lumen painava kauneus

Sain uuden idean ottaa kuvia luontoretkiltäni Ylläksellä ja kirjoittaa lyhyitä tarinoita - "pörösiä", lastuja tai miksi niitä nyt haluaakaan nimittää. Teen tästä pienen sarjan yhteiseksi iloksi ja ehkäpä lohduksi vaikkapa niille ihmisille, joiden Lapin loma nyt peruuntui. Tai ihan kenelle tahansa. Samalla hoidan itseäni ja luontosuhdettani.

Olen saanut koko talven seurata, kuinka puut ovat välillä kannatelleet raskasta lumikuormaa ja kuinka sitten tuuli on tupsautellut lumet alas ilman lauhtuessa. Lumen pehmentämät muodot, varsinkin tykkylumiset kynttiläkuuset näyttävät mielikuvituksellisen kauniilta, samoin huurteiset oksat. Ehkä eniten olen haukkonut ihastuksesta henkeä, kun olen lumikenkäillyt kuun valossa  kipakassa pakkasessa ja huomannut puun oksilla kimaltelevia lumihiutaleita. Silloin olen päässyt sukeltamaan sellaiseen taianomaiseen maailmaan, joka harvoin avautuu.

Nyt eletään jo maaliskuun lämpöä, jolloin lumipeitteisiä puita on harvassa. Moni keskieurooppalainen lomailija ja miksei vaikka eteläsuomalainenkin on kertonut talven mittaan, kuinka kotimaisemissa vettä on jaksanut sataa, aina vaan. Jos se kaikki olisi tullut lumena... Samalla kun Lapissa on ihastuttu ja vihastuttu jatkuvaan lumentuloon.

Kuvassa kovan onnen kuusikaverukset ovat samassa jamassa. Toisella on vielä lumihuppu silmillään, toinen jatkaa jo elämäänsä latva katkenneena.

Kerran lumikenkäilin japanilaisryhmän kanssa Talven ihmemaassa eli suomalaisessa tavallisessa metsässä. Kerroin, kuinka lumi voi rasittaa puita, jopa katkoa oksia tai latvan painollaan. Tämän jälkeen nämä huomaavaiset matkailijat katsoivat asiakseen kopsutella reitille osuneet puut vapaiksi lumesta!

Lumen ympäröimät puut saavat välillä katsojan näkemään siinä vaikka minkälaisia otuksia tai olioita. Minä näen toisinaan, varsinkin nälkäisenä, lumiset muodot kermaleivoksina. Voi kun saisi nuolaista!

Auttaako luonto korona-ahdistukseen?

Jokainen meistä tuntee nyt ahdistusta ja reagoi siihen omalla tavallaan. Tai ainakin jokainen, joka ymmärtää tilanteen vakavuuden. Ahdistus lienee terve ja ymmärrettävä reaktio. Kuinka sitä puristavaa tunnetta pystyy sietämään ja kuinka siihen etsiä helpotusta? Jos vaikka viina ja sauna ei riitäkään...

Olen safarioppaana Ylläksellä opastanut enimmäkseen ulkomaalaisia turisteja tautitilanteen kehittyessä eri puolilla maailmaa ja nähnyt erilaisia reaktioita. Meillä Ylläksellä ei ole kiinalaisryhmiä asiakkaina, mutta osa eurooppalaisista matkailijoista otti välimatkaa japanilaisiin turisteihin. "Ovatko he kiinalaisia?" "Ei, he ovat japanilaisia." Silti moni katsoi parhaaksi pysyä pienen matkan päässä. "Siltä suunnalta ne ovat kuitenkin..." Siinä vaiheessa se tuntui ylireagoinnilta.

Nyt on tultu tilanteeseen, jossa viimeiset ranskalaisryhmät lennätettiin hieman etuajassa kotiinsa. Ja tuntuu kuin se olisi tapahtunut viime tipassa. Nyt on aika suojautua. Yksi ranskalaispari osallistui juuri ennen kotiin lähtöään huskysafarille, mutta ei pystynyt rauhoittumaan siihen hetkeen. Ahdistuneet kännykkäpuhelut ja -viestit veivät huomion, mutta saivathan he "suoritettua" vielä yhden aktiviteetin ennen varmasti ankeaa Ranskan karanteeniaan.

Sain aiemmin toimia oppaana lumikenkäretkellä isolle ranskalaisryhmälle. Tullessaan he vaikuttivat jonkin verran ahdistuneilta ja jännittyneiltä, ymmärrettävää tässä tilanteessa, mutta retken lopussa kiittelivät vuolaasti onnea sädehtien. Taivalsimme vanhassa metsässä hiljalleen kulkien ja kertoilin heille vastaan tulleista luonnon ihmeistä. Ne ihmeet olivat tässä ja nyt, tavallisia meille suomalaisille - esimerkiksi jäniksen jäljet. "Todellako ne vaihtavat väriä talveksi, voiko olla?" Näytin kännykästä kuvaa jäniksestä valkoisena ja ruskeana, totta se on. Osa porukasta jopa onnistui näkemään valkoisena "lumipallona" juoksevan jäniksen. Koivussa kasvavasta pahkasta voi tehdä kuksan, tällaisesta näin. Keloa on mahtava koskettaa, kun sen pinta tuntuu talvellakin lämpimältä, joskus jopa kuin iholta. Yhden pikkukuusen latvassa on iso "lumihattu" ja vieressä näkyykin latvasta katkennut kuusi. Ja kuinka Lapin kynttiläkuuset ovatkaan "viisaita" kasvaessaan hoikkina, kun voivat näin pudottaa helpommin lumikuormansa.

Kerroin tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisinta kansaa. Asumme luonnon keskellä ja olemme osa luontoa. Päätimme etsiä kukin mieleisen kohdan ympäristöstä, sulkea silmät ja olla vain siinä. Avatessani silmät tunsin jotenkin uudistuneeni.  Pysähdyimme kuuntelemaan lapintiaisten ääntelyä ja ihmettelimme palokärjen keloon hakkaamia koloja. Leikimme naavaviiksillä ja nautimme hengittäessämme Euroopan puhtainta ilmaa. Tänä talvena, kun lunta on ennätyspaljon, olen neuvonut ihmisiä upottamaan sauvan alaspäin hankeen. Sinne se sujahtaa piiloon. Kuvaa tai videota siitä voi olla myöhemmin arvokasta katsella. Kuinka arvokasta se nyt voikaan henkisesti olla, kun kotikaranteeni Ranskassa on todellisuutta ja sen kestosta ei ole vielä tietoa!

Tänään rauhoituin itsekin, kun porosafarille osallistui tolkun suomalainen perhe. He nauttivat joka hetkestä ja saamastaan erityiskohtelusta ainoina asiakkaina. Lapset pukivat kelkkahaalarit päälle, jotta voisivat nauttia rekikyydistä purevan tuulen tuiskeessa. Sain itsekin ajaa yhtä poroa ja kuinka ollakaan pudotin vahingossa toisen ohjausnaruista. Siinä tuli vähän hämminkiä, mutta reki ei sentään kaatunut. Saan varmaan kuulla asiasta monta kertaa! Takanani nuori poro vasta harjoitteli reen vetämistä. Se läähätti korvani juuressa kieli pitkällä ja suu vaahdossa, välillä vasemmalla ja välillä oikealla puolella. Mietin vain, että sellaista se uuden taidon opettelu on itse kullekin... Kyllä se siitä.

Ihmiset reagoivat eri tavoilla huolestuttaviin koronauutisiin. Minä olen seurannut tarkasti uutisia, jotta tiedän missä mennään, mutta ahdistus on vienyt energiaani. Asettelin ostamani kohtuullisen määrän vessapaperia esille, jotta voin "tuntea" turvallisuuden tunnetta, niin kuin psykologit ovat väittäneet. Vaikka ruokatarvikkeita ei kehoitetakaan hamstraamaan, koen vastuulliseksi varata kotiin sen verran ruokaa, että selviän tarvittaessa sairastuttuani.

Nyt töiden loppuessa otan tavoitteeksi pitää huolta henkisestä hyvinvoinnistani menemällä luontoon ja tarkkailemalla siellä kaikenlaista. Jos joudun jäämään sisälle, varaudun siihen miettimällä etukäteen, mitä kaikkea voin tehdä. Lukea kotona olevia kirjoja, katsella sarjoja netin kautta, kuunnella musiikkia, kirjoittaa ja maalata. Siivoilla kaikessa rauhassa - ei niin, että alta pois, vaan läsnä ollen. Tehdä ruokaa ja leipoa. Soittaa tutuille. Ja nukkua. Nukun muutenkin paljon, mutta nyt tämä tilanne väsyttää vielä lisää.

Kysyin tänään suomalaisperheen isältä, kuinka he käsittelevät tilannetta lastensa kanssa. Minuakin helpotti heidän tapansa jatkaa elämää niin normaalina kuin se on mahdollista. "Tämä ei ole maailmanloppu, tämä kestää aikansa ja sitten mennään eteenpäin."

Mitä tunturit ja saaristo ovat minulle antaneet?

Sain aika lailla palautetta Kilpisjärvellä huhtikuussa siitä, etten ole kirjoittanut blogia pitkiin aikoihin. Samalla kun se riipaisi, olen kiitollinen siitä, että lukijoita ja kaipaajia on todellakin olemassa.

Huomaan tekeväni mielessäni jonkinlaista elämän inventaariota ja olen valmis sen tässä jakamaan. Aloitan kertomalla tarinan sukunimestäni, Karhusilta. Halusin vaihtaa sukunimeni ja loin Karhusilta- nimen toipuessani vakavasta masennuksesta. Tuolloin olin voinut huonosti niin pitkään, että pelkäsin etten enää koskaan kykenisi tekemään ansiotyötä tai harrastamaan seksiä. Ajattelin, että tarvitsisin valtavat voimat, karhun voimat, noustakseni masennuksesta. Masentuneen mielen maailmaa olin tarkastellut psykoterapiassa vuosia ja vuosia. Nyt halusin yhteyden eli sillan masentuneen ja "tavallisen" mielen välille. Masennuksessa on paitsi tyhjyyttä, arvottomuuden tunnetta ja pimeyttä, myös siemen luovuuteen, joka avaa ovia moneen suuntaan. Halusin tämän sillan pysyvän auki. Sukunimekseni tuli siis Karhusilta. Nimen vaihdosta on nyt noin viisitoista vuotta aikaa.

Olen luonut työelämästäni osittain omannäköistä, osittain sattuman sanelemaa mallia. Kausiluonteisten töiden välillä minulle on jäänyt riittävästi omaa aikaa palautumiseen. Taloudellisesti olen elänyt niukkaa elämää, mutta muuten sitäkin rikkaampaa. Oli suuri onni päästä opastamaan hiihtoretkiä Kilpisjärven tuntureilla tuore erä- ja luonto-oppaan ammattitutkinto taskussa. Tunturiluonto, iloiset työtoverit ja asiakkaat sekä fyysisesti vaativa työ vahvistivat minua kausi kaudelta. Muutaman opasvuoden jälkeen halusin lisää koulutusta vaativassa tunturiympäristössä työskentelystä ja hakeuduin Ruotsiin kaksivuotiseen fjälledare- eli tunturiopaskoulutukseen. Samalla sain hyvän ruotsinkielen taidon. Tunsin olevani vahvoilla ja oikeassa paikassa Kilpisjärven oppaana, niin aurinkoisilla keväthangilla kuin värikkäällä ruskallakin. Tätä "kulta-aikaa", kun Kilpisjärven hotellilta lähti pitkä jono hiihtäjiä tai patikoijia tunturiin ja lähes joka ilta oli tarjolla iltaohjelmaa, moni "vanha asiakas" muistelee haikeana minun lailla edelleen. Onneksi muistot ovat ikuisia, kun niitä vaalii vaikkapa juttelemalla tai katselemalla vanhoja kuvia. Sitten ajat muuttuivat - hiihtoretkien taitamattomasti ja tökerösti junailtu alasajo alkoi. Se haavoitti minua niin, että hakeuduin uudelleen psykoterapiaan. Ehkä vahvuuteni on siinä, että olen oppinut hakemaan apua sitä tarvitessani.

Joskus harmittelen herkkyyttäni, mutta sen hyviä puolia en antaisi pois sitten millään. Näen elämässä paljon värisävyjä, vivahteisuutta. Pystyn kokemaan luonnon kauneuden ravitsevana ja innoittavana. Nimenomaan luonnon olen kokenut hoitavana, hyväksyvänä, niin vastaanottavana kuin antavana puolena elämässäni. Myös toiset ihmiset, joiden kanssa olen saanut jakaa luontoliikkumisen kokemuksia, ovat olleet ja ovat edelleen tärkeitä. Yhteinen ilo huikaisevan kauniista päivästä, yhteinen ponnistelu kun lumi tarttuu suksien pohjaan kuin liima tai evästauko kivillä tunturissa ovat elämää tiivistettynä. Toisinaan joku haluaisi säilöä hetken vaikkapa kännykkäkuvaan, mutta toteaa sen jo kuvatessaan mahdottomaksi. Hetki on tässä ja nyt, aistittuna kaikilla aisteilla. Luontorakkauteni on säilynyt elävänä, mutta toki toivoisin löytäväni myös sopivan elämänkumppanin.

Elämäni viimeisen viiden vuoden aikana on muodostunut eräänlaiseksi "jutaamiseksi". Talvet tunturissa ja kesät saaristossa -tyyppinen elämä tuntuu tällä hetkellä toimivalta. Sydäntalvella Ylläksellä on riittänyt ulkomaalaisia turisteja opastettavaksi lumikengillä, maastosuksilla sekä vietäväksi husky- ja poroajeluille. Joulukuussa tonttuilen luvan kanssa eli silloin työskentelen joulutontun asuun pukeutuneena brittiperheiden kanssa. Häätonttuna olen auttanut kodassa tai lumikappelissa vihittävien parien häävalmisteluissa. Ylläksen ladut tarjoavat minulle mieluista vapaa-ajan toimintaa. Ylläksellä olen herkistynyt homeelle (tai huonolle sisäilmalle) henkilökunnalle tarkoitetuissa majapaikoissa niin, että nykyään joudun etsimään kissojen ja koirien kanssa minulle sopivaa asuntoa.

Mutta huhtikuussa on päästävä Kilpisjärvelle! Olen ihmeissäni ja kiitollinen siitä, että asiat ovat järjestyneet luontevasti niin, että olen voinut nauttia Suomen ainoasta suurtunturialueesta edelleen. Koira- ja talovahtihomma istuu minulle kuin hansikas käteen. Siinä sitä on kiitollisuuden aihetta yhdelle ihmiselle.

Silloin kun tein töitä vain Kilpisjärvellä, kuulin joidenkin ihmisten kehuvan saariston luontoa kesäaikaan. Haikeana ajattelin, voi kunpa minäkin saisin sen joskus kokea. Nyt olen lähdössä jo viidenneksi kesäksi töihin Ahvenanmaan ulkosaaristoon, Kökariin. Onneksi osaan ruotsia. Kalliot ja meri, auringon valo sekä saariston kasvit kiehtovat. Ja niin se vain on, että paikallisiin ihmisiin tutustuminen, niin Kilpisjärvellä kuin Kökarissakin juurruttaa ihmistä uuteen paikkaan. Kökarissa olen työskennellyt tähän asti kauniissa rantaravintolassa. Kiireinen heinäkuu saaristossa on ollut minulle kuluttavaa, vaikka muuten olen työstä pitänytkin. Viime kesän pitkä hellejakso nuudutti työkyvyttömäksi. Nyt olen iloinen uusista työtehtävistä Kökarin museoalueella.

Lopuksi haluan kehaista yhdellä asialla. Tuntui hienolta saada tuhat hiihtokilometriä täyteen talvikaudelle. Aluksi näytti ettei matkaa kerry, kun lunta ei kuulunut ja sitten pakkanen pakotti sisälle. Huhtikuussa Kilpisjärvellä oivalsin että saattaapa minusta sittenkin tulla vielä tonnin tyttö. Hiihdin niin antaumuksella, että käyttöön jo otettiin ennestään Lapissa tutusta "hillakiimasta" muunnettu sana "hiihtokiima". Ja kyllä kannatti heittäytyä viettien vietäväksi! Nyt kun sukset ovat kesärasvassa, olen heittänyt itselleni kävelyhaasteen. Kävelen sinne ja tänne, lasken kilometrit ja juhlistan jotenkin aina sadan kilometrin jälkeen. Heitän saman haasteen Sinullekin, Hyvä Lukijani!

Tässä hymyilee tonnin tyttö Saarijärven autiotuvan edustalla.

Kilpisjärvi vei voiton eri matkakohteista

Mikä ihme siinä on, että Kilpisjärvellä herään eloon? Tunturituuli, avarat maisemat, ymmärrys asemastani vain pienenä osana luontoa, tunne siitä että olen juuri oikeassa paikassa.... Näitä mietin syysretkelläni Kilpisjärvellä, kun voimistumisen ja läsnäolon tunne pääsi yllättämään. Tai yllättämään ja yllättämään - olenhan jo vuosia sitten valinnut blogini nimeksikin Tunturin kosketus. Ja kyllä, tunnen edelleen tunturin kosketuksen sielussani ja ruumiissani. 

On hienoa käydä eri paikoissa, toukokuussa matkustin Kreikan maaseudulle joogalomalle. Nautin kreikkalaisesta ruoasta, joogasta ja retkistä sekä rantaelämästä. Kun sain tiedon Lapin hellelukemista samaan aikaan, en uskonut todeksi ja tuntui, että läksinkö merta edemmäs kalaan. 

Kesän työskentelin kauniilla kallioisella Kökarin saarella jo neljättä kesää peräkkäin. Pitkä hellejakso uuvutti minut täysin ja hankaloitti elämääni. Nyt ymmärrän mikä lahja on vuodenaikojen vaihtelussa ja kuivuuden keskellä ymmärsin myös elämälle välttämättömän vesisateen merkityksen. 

Matkustin kesäsesongin loputtua Kökarista hitaasti kohti Lappia. Taisi siinä pari viikkoa vierähtää... Matkalla tapasin monta ystävää, uin monessa vedessä ja lämmittelin monessa saunassa niin kuin suomalaiset tekevät rentoutuessaan. Oivalsin jotakin - ystävien ja aidon kohtaamisen arvon. Kuinka jokainen ihminen on ainutlaatuinen omalla tavallaan. Yhtä aikaa erilainen kuin muut ja toisaalta niin samanlainen. 

Ehdin asettua Rovaniemelle vain toviksi, kun syksyn ensimmäinen Kilpisjärven reissu kutsui. Siis toinenkin on luvassa! Pelkäsin etukäteen kuinka jaksan retkeillä, kun tunsin oloni edelleen väsyneeksi kesän jäljiltä, mutta tunturin kosketus tepsi taas kerran. Tuntureilla löydän voimani. Teimme ystäväni kanssa rauhallisia päiväretkiä tuntureilla, yöt nukuimme lämpimissä vuoteissa sisätiloissa. 

Ensimmäisenä auringon kultaamana ruskapäivänä teimme klassikkoretken. Siis Saanalle! Portaita ei enää ollut, vaan kukin sai nousta miten parhaaksi katsoi. Siitäpä saimme aatteen ja kuljimme tyynenä päivänä Saanan laella reunoja nuollen ympäri koko tunturin. Ja se kannatti - omassa rauhassa näimme läheltä kiirunoita tepastelemassa karvaisilla jaloillaan, poroja nousemassa laiskasti päiväuniltaan ja jäniksen jähmettyvän kivikkoon suojaväriinsä luottaen. Lisäksi maisemat hellivät meitä joka puolelta. Pääreitillä näytti kulkevan jatkuva jono tunturin huiputtajia.

 Saanan nokan alta löytyi yksi parhaista ruskan räiskeistä.

Istuimme alas monta kertaa ihastelemaan maisemaa, tässä Saanalta Pikku-Mallalle ja Ruotsin tuntureille päin.

Maisema Saanan reunalta Jehkaksen ja Saarijärven suuntaan on avara.

Yhtenä päivänä kävelimme Iso-Jehkaksen päälle ja koko pitkän selän yli. Kuvassa istun tauolla nousupaikassamme ns. hevosenkengässä. Talvella olen tuonut siitä ryhmäläisiäni suksilla alas, terveisiä vaan! Retkestä tuli aika pitkä - onneksi oli hyvät eväät, rauhallinen tahti ja kiva idea loppumatkasta hypätä Saanajärveen uimaan. Noin vaan sukkelaan, ilman pyyhettä tai uimapukua. Virkisti kivasti ja helpotti lihasten oloa.

Loput kuvat ovat Norjan puolelta, Skibottenin läheltä vesiputouksilta. Hengen-putoukselle oli helppo kiivetä, mutta sen jälkeen sauvat olivat tarpeen niin ylä- kuin alamäessäkin.

Sledoputous on kaunis katsella, maisema aivan huikea merelle ja vuorille.

Sledon kuohuja.

Tällaisina hetkinä mieleen hiipii kiitollisuus siitä, että on terveyttä ja mahdollisuus retkeillä näissä maisemissa.

Hurmaavalla Kilpisjärvellä

Pitkä talvi Ylläksen opastöissä on takana - ehkä paras kausi ikinä! Mukavat työkaverit, rento ilmapiiri ja kokemuksen tuoma varmuus siivittivät nauttimaan talvesta. Matkailu Ylläksen alueella on laajentunut viime vuosina merkittävästi. Viihdyn Ylläksellä sydäntalven, mutta huhtikuussa mieli vetää pohjoista kohti lempimaisemiini Kilpisjärvelle. Viivyn useita viikkoja hoitaen kaunista samojedikoiraa, Rillaa - ja hiihdellen. Ylin kuva on hiihtoretkeltä Saanan ympäri Pikku Mallaan päin. 

 Illalla taivas värjäytyy välillä maalauksellisiin sävyihin. Kuva on otettu Kilpisjärven rannasta norjalaisten asuttamaa Salmivaaraa kohti.

 Hangen pinta saa niin monenlaisia ilmeitä. Tässä mieleeni tulee vanhenevan ihmisen iho tai juuri uunista otetun kääretortun pinta...

Kilpisjärven koululaiset järjestävät pitkän tauon jälkeen jälleen iltamia, nyt uudella monitoimitalolla. Koululaisia oli joitakin vuosia sitten vain 8, mutta nyt tilanne on huomattavasti parempi. Myynnissä on jälleen värikkäitä lasten kuvioimia T-paitoja. Ostin oranssin korostamaan auringon tuomaa väriä naamallani.