Kökarin kesä on lämmennyt vasta elokuussa, mutta iltaisin on niin viileää, että vain rohkeimmat asiakkaat syövät ulkopöydissä ja hekin käpertyvät mielellään illan mittaan talon turkooseihin viltteihin. Viivyn saarella enää viikon tällä erää. Nautin tästä auringon kyllästämästä olotilasta, valosta ja lämmöstä. Oikein tunnen, kuinka imen aurinkoa itseeni kuin säilöisin sitä talven varalle kuin mansikoita. Tiedän, että tarvitsen tätä voimaa syksyn ja talven mukanaan tuomissa haasteissa ja muutoksissa, joihin en ole voinut vaikuttaa.
Alla olevassa kuvassa rohjotan rantakalliolla levällään, kun ensin olen juoksuttanut paikan päälle kyyrylaukkaa hyvän ystäväni. Eikös joskus kannatakin kiirehtiä, että jää sitten enemmän aikaa laiskotteluun?
Miten kalliot voivat aaltoilla? Minä en ymmärrä, mutta joku geologi voisi kertoa suurella innolla Kökarin kallioista pitkät pätkät.
Makasin lämpimällä kalliolla mahallaan vapaapäivänä ja seurasin kalliokukan keinuntaa tuulessa. Siinähän sitä ohjelmaa olikin.
Kalliota vasten pärskähtäviä tyrskyjä voisi seurata vaikka kuinka pitkään.
Kallioaltaassa kasvava levä loistaa kauniin vihreänä kuin pehmeä matto, jolle tahtoisi laskea paljaan jalkansa.
Kökarin kanervat ovat puhjenneet kukkaan runsaina ja värikkäinä.
Laitanpa tähän loppuun vielä pari vinkkiä Kökarin ystäville.
1. Antiikki & design -lehdessä 6/2015 on artikkeli Källskäristä. Tämä upea artikkeli kuvien kera löytyy otsikolla "Herrasmies katsoo Itämerelle".
2. Kökarista lähtöisin olevan kirjailijan Ulla-Lena Lundbergin haastattelun voi katsoa Yle Areenasta, nimellä Muotokuvassa Ulla-Lena Lundberg. Ohjelman innoittamana luin hänen teoksensa "Jää" uudestaan - ja kannatti! Samalla tajusin, että olen tavannut kirjailijan Kökarissa kesällä.
