Retki muodostui kahdesta osasta. Aluksi meitä oli kolme naista huiputtamassa Pältsaa johdollani, sen jälkeen patikoin loppumatkan yksin. Molemmat tavat olivat yhtä mieluisia, vain erilaisia.
Läksimme patikoimaan Signadalenista Rognlista, kaksi Kilpishotellin työntekijää ja minä. Meillä meni heti alkuun jauhot suuhun, kun parkkipaikalla oli ilmoitus Gappohytan remontista, jolloin sänkypaikat olisi varattu työmiehille ja - naisille. Sen ilmoituksen mukaan retkeilijöille olisi käytössä vain pieni koirakämppä. Päätimme kuitenkin yrittää ja vaikka palata takaisin tarvittaessa. Painava rinkka selässä ylämäkeen ponnistelu sai paidat kastumaan ja posket punoittamaan.
Taas tuli mieleen se monesti alkumatkasta tuleva ajatus, että mikä saa ihmisen lähtemään vapaaehtoisesti tämmöiseen rääkkiin? No retken edetessä (sisäinen)ääni kellossa muuttui... Kuljin ensimmäistä kertaa Gapolle varsinaista merkittyä polkua, ennen olen kujeskellut mönkijän jälkeä avomaastossa. Niinpä tutustuin nyt vasta korkeaan pystyyn nostettuun kiveen, Neulaan. Erikoista! Gappohytalla iloitsimme, kun koirakämppä oli tyhjä. Pian saimme kuulla, että myös vanha kämppä oli retkeilijöiden käytössä. Informaatio oli ollut siis pelottelua, johon emme onneksi langenneet. Ehdimme 4-5 tunnissa perille.
Seuraavana päivänä oli vuorossa Pältsan huiputus! Patikoimme Rostahyttalle vievää polkua pitkin joelle saakka. Pääsimme melko vaivattomasti joen ylitse jalat virkistyneinä. Sitten vain nousimme viistosti kohti Pältsan päätynurkkaa, välillä henkeä vetäen. Kuten kuukausi sitten, paistoin munakkaan Pältsan ylärinteillä. Pältsan unikot eli Lestadiuksen unikot eivät enää kukkineet.
Meitä vastaan käveli nuori mies pienen olkalaukun kanssa ja hän kertoi kepeästi käyneensä jo molemmilla Pältsan huipuilla ja aikovansa vielä kiertää koko Moskkugaisin huiput ennen paluutaan Pältsastuganille. Minä ihmettelin ääneen suunnitelman realistisuutta, kun hän oli vielä alkumatkassa ja aikaa oli jo mennyt kuusi tuntia. Tunturit hurmaavat ihmisen helposti - tuntureiden suuruus ja ihmisen pienuus saattaa hämärtyä. Tiedän toki, että jotkut huippukuntoiset miehet ovat urheilleet reitin kymmenessä tunnissa. Onhan Haltillekin juostu päivässä!
Meidän kolmikko "tyytyi" ihastelemaan tasaista Pältsan lakea ja sieltä avautuvia uskomattomia maisemia. Tällä kertaa löysin kirjan kivikasasta, 1444 m ja kirjoitin hartaana nimeni siihen. Kävelimme noin kilometrin pituisen laen toiseen päähän saakka, kannatti. Ne maisemat! Palasimme Gapolle nukkumaan toisen yön. Retkeen kului noin 8 tuntia aikaa.
Seuraavana päivänä kaverini palasivat Kilpisjärvelle töihin, mutta minä jatkoin uusiin maisemiin. Heräsin ajoissa, sillä matkaa Gappolta Rostahyttalle olisi 20 km! Tunsin oloni väsyneeksi heti alkumatkasta, joten söin lounaan jo joen ylityksen jälkeen, vajaa pari tuntia lähdöstä. Joen ylitys polun kohdalta ei ollut sen helpompaa kuin edellisen päivän ylityksemme. Tosin harpoin nyt vaelluskengät jalassa kiveltä toiselle, mutta matkaa kertyi ja tarkkana sai olla. Odotin kiihkeästi uusia maisemia. Kivikossa ja kallioilla kävely tuntui työläältä. Ajattelin, että tästä tulee pitkä päivä, mutta minulla ei ole kiirettä mihinkään.
Pelottavan jyrkässä alamäessä ohitin vanhan, englantia puhuvan miehen. Hän kertoi rinkkansa painavan 30 kg! Sydän syrjällään katselin hänen hidasta ja horjuvaa kulkemistaan. Mietin, että missä kulkee se raja, milloin tunturiin ei enää kannata lähteä. Toisaalta tunturi on uljas ympäristö vaikka viimeiselle matkalle... Tämän jälkeen tajusin oman väsymyksen kaikonneen. Tunsin itseni nuoreksi ja vahvaksi.
Sitten saavuin Isdaleniin. Ihanaan Isdaleniin. Paratiisiin. Täytyin onnen tunteesta, askel oli kevyt, maasto helppokulkuista. Harmaan kivikon jälkeen vehreys, ensimmäiset ruskan värit sekä pitkä vesiputous lumosivat minut. Tiesin, että jaksan hyvin perille. Ensimmäisten koivujen luona näinkin jo Rostahyttan rakennuksia. Laaksossa ahmin mustikoita, olinhan elänyt useita päiviä kuivaruualla. Rostahyttalla asetuin uuteen, kauniiseen tupaan toisen suomalaisen naisen kanssa. Aikaa taivaltamiseen kului 8-9 tuntia.
Onneksi olin suunnitellut pitäväni seuraavana päivänä välipäivän. Lepo tuli tarpeeseen. Pitkään nukutun aamun jälkeen nousin ilman mitään kantamuksia (aah!) Rostahyttan eteläpuolella oleville rinteille. Löysin hillaa, mustikkaa, puolukkaa, variksenmarjaa ja väinönputkea mutusteltavaksi ja vettä suoraan puroista juotavaksi. Ihailin vielä Isdalenia ja täytyin onnen tunteella. Halusin niin jakaa tämän tunteen tuttujen ja tuntemattomien kanssa, vaikka olin siinä yksin. Kuinka hyvää tämä kokemus tekisikään työssään tai muuten stressaantuneille ihmisille! Sitten tulin järkiini ja ajattelin, että tämähän on kuin uskonnollista hurmosta ja se mitä voin tehdä, on kirjoittaa tästä blogiin. Ja nauttia. Palattuani mökille huomasin tilanteen muuttuneen. Koululaisryhmä valtasi ison mökin ja me suomalaiset saimme siirtyä vanhimpaan murjuun. Olihan se ihan hyvä sekin, kun vähän sulatteli...
Sää jatkui edelleen loistavana seuraavana aamuna, kun läksin Rostahyttalta kohti Pältsastugania. Matka oli suunnilleen yhtä pitkä kuin edellinen väli, mutta maasto helpompaa. Tallustelin suoraa polkua pitkin aivot narikassa, kunnes polku katosi. Se vain loppui. Vasta nyt kaivoin kartan esille - ja aivot käyttöön. Pitäisi siis kääntyä vasemmalle tunturin kuvetta nuollen. Vähän säikähtäneenä polun katoamisesta, mutta enemmän ehkä virkistyneenä harpoin muutaman kilometrin omia reittejä kunnes osuin taas merkitylle polulle. Kuulin illalla Pältsastuganilla, että olihan se polku ollut siellä koko ajan, minä vain olin huolimaton. Aikaa kului noin 8 tuntia.
Niin vain löysin itseni Pältsastuganilta, vaikka olin uhannut sitä vältteleväni korkean hinnan takia. Samaan hintaan yöpyy kaksi yötä Norjan tuvassa ja neljä yötä Suomen varaustuvassa. Tupavahti kertoi, että hinnoittelulla "autetaan" ihmisiä etsimään vaihtoehtoisia yöpymisiä muuten niin suositussa paikassa. Sauna teki hyvää ja kaikki toimi moitteettomasti.
Enää edessä oli Tuipalin ylitys ja matka Malla-laivalla kohti Kilpisjärveä. Edellisellä reissulla Tuipali oli vienyt voimani toiseen suuntaan kulkiessa, joten varasin runsaasti aikaa. Nyt askel oli kevyt ja väittäisin, että Pältsastuganilta Kolttalahteen maasto on helpompaa kuin toisin päin. Puolivälissä paistoin tonnikalamunakkaan. Maistoin ensimmäistä lusikallista ja ajattelin, että täydellinen munakas. Silloin otteeni lipsahti ja täydellinen munakas lennähti sammaleiseen kivikkoon! Sinne se jäi, kettujen tai korppien tai jonkun muun syötäväksi. Söinpä sitten kylmää tonnikalaa suoraan pakkauksesta, sama kai se on, perhana! Yllätyin matkan joutumisesta. Olin perillä etuajassa, vain 5-6 tunnin taivalluksen jälkeen.
Yksi onnistuneen vaelluksen merkki on se, että päässä alkaa viritä suunnitelmia uusista retkistä. Nyt minua polttelee päästä joskus kävelemään Moskkugaisin päällä ja telttailla Isdalenissa. Toinen suunnitelma on kävellä Kilpisjärveltä Pohjoiskalottireittiä pitkin Abiskoon. Kävin juuri ostamassa kartan. Mutta nyt vuorossa on ruskaryhmien opastus!
