Mitä tunturit ja saaristo ovat minulle antaneet?

Sain aika lailla palautetta Kilpisjärvellä huhtikuussa siitä, etten ole kirjoittanut blogia pitkiin aikoihin. Samalla kun se riipaisi, olen kiitollinen siitä, että lukijoita ja kaipaajia on todellakin olemassa.

Huomaan tekeväni mielessäni jonkinlaista elämän inventaariota ja olen valmis sen tässä jakamaan. Aloitan kertomalla tarinan sukunimestäni, Karhusilta. Halusin vaihtaa sukunimeni ja loin Karhusilta- nimen toipuessani vakavasta masennuksesta. Tuolloin olin voinut huonosti niin pitkään, että pelkäsin etten enää koskaan kykenisi tekemään ansiotyötä tai harrastamaan seksiä. Ajattelin, että tarvitsisin valtavat voimat, karhun voimat, noustakseni masennuksesta. Masentuneen mielen maailmaa olin tarkastellut psykoterapiassa vuosia ja vuosia. Nyt halusin yhteyden eli sillan masentuneen ja "tavallisen" mielen välille. Masennuksessa on paitsi tyhjyyttä, arvottomuuden tunnetta ja pimeyttä, myös siemen luovuuteen, joka avaa ovia moneen suuntaan. Halusin tämän sillan pysyvän auki. Sukunimekseni tuli siis Karhusilta. Nimen vaihdosta on nyt noin viisitoista vuotta aikaa.

Olen luonut työelämästäni osittain omannäköistä, osittain sattuman sanelemaa mallia. Kausiluonteisten töiden välillä minulle on jäänyt riittävästi omaa aikaa palautumiseen. Taloudellisesti olen elänyt niukkaa elämää, mutta muuten sitäkin rikkaampaa. Oli suuri onni päästä opastamaan hiihtoretkiä Kilpisjärven tuntureilla tuore erä- ja luonto-oppaan ammattitutkinto taskussa. Tunturiluonto, iloiset työtoverit ja asiakkaat sekä fyysisesti vaativa työ vahvistivat minua kausi kaudelta. Muutaman opasvuoden jälkeen halusin lisää koulutusta vaativassa tunturiympäristössä työskentelystä ja hakeuduin Ruotsiin kaksivuotiseen fjälledare- eli tunturiopaskoulutukseen. Samalla sain hyvän ruotsinkielen taidon. Tunsin olevani vahvoilla ja oikeassa paikassa Kilpisjärven oppaana, niin aurinkoisilla keväthangilla kuin värikkäällä ruskallakin. Tätä "kulta-aikaa", kun Kilpisjärven hotellilta lähti pitkä jono hiihtäjiä tai patikoijia tunturiin ja lähes joka ilta oli tarjolla iltaohjelmaa, moni "vanha asiakas" muistelee haikeana minun lailla edelleen. Onneksi muistot ovat ikuisia, kun niitä vaalii vaikkapa juttelemalla tai katselemalla vanhoja kuvia. Sitten ajat muuttuivat - hiihtoretkien taitamattomasti ja tökerösti junailtu alasajo alkoi. Se haavoitti minua niin, että hakeuduin uudelleen psykoterapiaan. Ehkä vahvuuteni on siinä, että olen oppinut hakemaan apua sitä tarvitessani.

Joskus harmittelen herkkyyttäni, mutta sen hyviä puolia en antaisi pois sitten millään. Näen elämässä paljon värisävyjä, vivahteisuutta. Pystyn kokemaan luonnon kauneuden ravitsevana ja innoittavana. Nimenomaan luonnon olen kokenut hoitavana, hyväksyvänä, niin vastaanottavana kuin antavana puolena elämässäni. Myös toiset ihmiset, joiden kanssa olen saanut jakaa luontoliikkumisen kokemuksia, ovat olleet ja ovat edelleen tärkeitä. Yhteinen ilo huikaisevan kauniista päivästä, yhteinen ponnistelu kun lumi tarttuu suksien pohjaan kuin liima tai evästauko kivillä tunturissa ovat elämää tiivistettynä. Toisinaan joku haluaisi säilöä hetken vaikkapa kännykkäkuvaan, mutta toteaa sen jo kuvatessaan mahdottomaksi. Hetki on tässä ja nyt, aistittuna kaikilla aisteilla. Luontorakkauteni on säilynyt elävänä, mutta toki toivoisin löytäväni myös sopivan elämänkumppanin.

Elämäni viimeisen viiden vuoden aikana on muodostunut eräänlaiseksi "jutaamiseksi". Talvet tunturissa ja kesät saaristossa -tyyppinen elämä tuntuu tällä hetkellä toimivalta. Sydäntalvella Ylläksellä on riittänyt ulkomaalaisia turisteja opastettavaksi lumikengillä, maastosuksilla sekä vietäväksi husky- ja poroajeluille. Joulukuussa tonttuilen luvan kanssa eli silloin työskentelen joulutontun asuun pukeutuneena brittiperheiden kanssa. Häätonttuna olen auttanut kodassa tai lumikappelissa vihittävien parien häävalmisteluissa. Ylläksen ladut tarjoavat minulle mieluista vapaa-ajan toimintaa. Ylläksellä olen herkistynyt homeelle (tai huonolle sisäilmalle) henkilökunnalle tarkoitetuissa majapaikoissa niin, että nykyään joudun etsimään kissojen ja koirien kanssa minulle sopivaa asuntoa.

Mutta huhtikuussa on päästävä Kilpisjärvelle! Olen ihmeissäni ja kiitollinen siitä, että asiat ovat järjestyneet luontevasti niin, että olen voinut nauttia Suomen ainoasta suurtunturialueesta edelleen. Koira- ja talovahtihomma istuu minulle kuin hansikas käteen. Siinä sitä on kiitollisuuden aihetta yhdelle ihmiselle.

Silloin kun tein töitä vain Kilpisjärvellä, kuulin joidenkin ihmisten kehuvan saariston luontoa kesäaikaan. Haikeana ajattelin, voi kunpa minäkin saisin sen joskus kokea. Nyt olen lähdössä jo viidenneksi kesäksi töihin Ahvenanmaan ulkosaaristoon, Kökariin. Onneksi osaan ruotsia. Kalliot ja meri, auringon valo sekä saariston kasvit kiehtovat. Ja niin se vain on, että paikallisiin ihmisiin tutustuminen, niin Kilpisjärvellä kuin Kökarissakin juurruttaa ihmistä uuteen paikkaan. Kökarissa olen työskennellyt tähän asti kauniissa rantaravintolassa. Kiireinen heinäkuu saaristossa on ollut minulle kuluttavaa, vaikka muuten olen työstä pitänytkin. Viime kesän pitkä hellejakso nuudutti työkyvyttömäksi. Nyt olen iloinen uusista työtehtävistä Kökarin museoalueella.

Lopuksi haluan kehaista yhdellä asialla. Tuntui hienolta saada tuhat hiihtokilometriä täyteen talvikaudelle. Aluksi näytti ettei matkaa kerry, kun lunta ei kuulunut ja sitten pakkanen pakotti sisälle. Huhtikuussa Kilpisjärvellä oivalsin että saattaapa minusta sittenkin tulla vielä tonnin tyttö. Hiihdin niin antaumuksella, että käyttöön jo otettiin ennestään Lapissa tutusta "hillakiimasta" muunnettu sana "hiihtokiima". Ja kyllä kannatti heittäytyä viettien vietäväksi! Nyt kun sukset ovat kesärasvassa, olen heittänyt itselleni kävelyhaasteen. Kävelen sinne ja tänne, lasken kilometrit ja juhlistan jotenkin aina sadan kilometrin jälkeen. Heitän saman haasteen Sinullekin, Hyvä Lukijani!

Tässä hymyilee tonnin tyttö Saarijärven autiotuvan edustalla.

Ylläs yllätti lumoavalla lumisuudellaan

Nyt on aika vaihtaa maisemaa ja elämäntyyliä! Rovaniemeltä Ylläkselle hurauttaa autolla muutamassa tunnissa, mutta minulla jäi siinä samalla taakse koti, elämä kotikaupungissa sekä työttömyys yli viideksi kuukaudeksi. Minua on vastassa Ylläksen huolella hoidetut ladut, niin ja ne hommat tosiaan. Ensin suihkin joulutontun asussa brittiperheiden apuna mm. poro- ja koiravaljakkoajelulla, Lainion lumikylään tutustumassa sekä joulusadun kohokohtana Joulupukkia tapaamassa. Tammikuusta alkaen on aika ilahduttaa hotellien asukkaita lomamestarina. Ja kevät huipentuu Kilpisjärven hangilla opastamiini hiihtoretkiin. Minulle on helpotus, että ymmärsin tällä kertaa vuokrata Rovaniemen kotini. Vanha koirakin oppii näköjään uusia temppuja, vaikka välillä muuta pelkään. Matkan aikana Rovaniemen harmaa sää vaihtui moneen kertaan, kunnes Ylläs lumosi pastellinsävyisellä taivaalla, 15 cm:n lumikerroksella ja huolletuilla laduilla. Minun talveni alkoi tänään, ensimmäisestä hiihtoretkestä.
 

Ylläksen maisematie hurmasi lumisilla puilla ja punertavalla taivaalla. Parempaa vastaanottoa en osaa kuvitella.

Keksin keinon miten saan kassit (9 kpl!) purettua tehokkaasti. Palkkioksi työstä pääsin ensimmäistä kertaa tänä talvena hiihtämään. Kuulin, että lumi on tullut Ylläkselle vasta äskettäin, mutta nyt huollettuja latuja on saatu auki jo 33 km. Suurimmaksi osaksi ladut ovat jo ihan kelpo kunnossa tavallisen hiihtäjän näkökulmasta katsottuna.

Suolla latupohja kiilteli pelottavan jäisenä. Varsinkin alamäessä pidin kielen keskellä suuta ja toivoin pysyväni pystyssä.

Kiipesin vaativan Isomettän mäen ylös kaikessa rauhassa. Katselin samalla laskijoita ja tarkkailin ladun kuntoa. Hyvältä näytti, kunhan hillitsee vauhdin laskussa. Sydämessä läikähti, kun näin kynttiläkuuset! Olen kiitollinen siitä, että saan taas olla osana tätä maisemaa ja elämää.

Kellokkaan pihassa maisema oli kuin postikortista. Huurrepintainen kelopuu, pyöreä tunturi ja kauniin värinen taivas. Sinisyys. Juttelin yhden paikallisen ihmisen kanssa ja hän kertoi, ettei osaa ihastella maisemia täällä, kun ne ovat aina tässä olleet. Ymmärsin, että välillä on hyvä lähteä pois ja saada perspektiiviä.

Kuohuviiniä suksimisesta

Istun kuohuviinilasin äärellä. On aika juhlistaa 1000 km:n täyttymistä ladulla tälle talvelle. Halusin tehdä tästä juhlaretkestä vähän erikoisen. Olin kuullut juttuja Kesänkitunturin laelle kapuamisesta Pirunkurun kautta. Siinä on kuulemma jotakin, mutta en oikein tiennyt mitä. Sain kuulla, että jokainen itseään kunnioittava Ylläksen hiihtäjä kiipeää ainakin kerran Pirunkurua ylös.

Valitsin teräskanttiset tunturisukset alleni, koska niillä on helpompi laskea tunturia alas ja aioin myös hiihdellä Kesänkitunturin laella aikani. Valinta osui nappiin, sillä ylhäällä lumen pinta oli enimmäkseen jäistä ja välillä eteen osui lumiaallokkoa. Oli ilo laskea vakailla suksilla alas.

Katselin Pirunkurun kourumaista nousua jo Kesänkijärven jäällä hiihdellessäni. Näytti aika jyrkältä. En saanut selvää niin kaukaa, kantoivatko nousijat suksia vai kapusivatko sukset jalassa. Paikan päälle päästyäni katsoin parhaaksi nostaa sukset olalle ja asettaa jalkani entisiin jalan jälkiin. Näin pystyin etenemään nopeammin kuin tellusuksilla karvoineen nousevat tai tavallisilla latusuksilla haarakäyntiä tai poikittain nousevat. Kaikki joutuivat kantamaan suksia osan matkaa. Hiki valui nenän päästä. Aurinko porotti tuulen suojassa kurussa. Kaikkeen sitä ryhtyykin.

Pääsin huipulle hikeä valuvana, sydän jyskytti ja huohotin. Viileä tuuli helpotti oloa. Mahtavaa. Vilkaisin gps:ä kuinka paljon matkaa oli taittunut ja ensin luulin koneen menneen rikki. Sitten tajusin, että tietenkin noustessa matkaa eteenpäin taittuu vain vähän. Puin kaikki vaatteet päälleni ja hiihtelin hissukseen laella pitkään ennen kuin raskin lähteä pitkiin loiviin laskuihin. Viistoon vasemmalle ja oikealle pitkiä laskuja.

Istahdin Tahkokurun laavulle makkaran paistajien seuraan juomaan lämmintä mehua ja syömään ruisleipää. He kyselivät, minkä tunturin laelle aikoisin seuraavaksi. Kerroin nostavani seuraavaksi maljan ja pitäväni muutamia vapaapäiviä hiihdosta. Mielestäni on arvokkaampaa hiihtää itseään kuunnellen kuin kilometrejä laskien. Mutta kun nyt kuitenkin olen alkanut laskea kilometrejä, sortuen välillä ahnehtimiseenkin, olen ylpeä saavutuksestani.

Kevättalvi on paras vuodenaika

Aurinkoinen kevättalvi on nyt parhaimmillaan Ylläksellä. Tämä on mielestäni paras vuodenaika ja Lappi juuri se oikea paikka nauttia elämästä! Yöllä pakkanen kirii pariinkymmeneen asteeseen, päivällä aurinko lämmittää ilman ihanteellisesti viiden pakkasasteen paikkeille. Hanki kantaa aika hyvin missä vain, joten enää ei tarvitse välttämättä olla latujen vanki.

330 km:n huolletulta latuverkostolta löytyy kyllä hiljaisiakin osuuksia, kun vain lähtee vähän kauemmas. Sellaistakin tuli kokeiltua ja hiihdettyä puolivahingossa viisikymmentä kilometriä. Törmäsin vuosikymmenten jälkeen lapsuuden ystävään ja kuinka ollakaan selvisi, että hän on suksien huippuvoitelija. Annen laittamilla suksilla innostuin sitten hiihtämään Äkäslompolosta Villen kämpälle, Haavepaloon, Tammituvalle ja Karhunkodalle. Hiihto sujui hyvin, mutta palutuminen vei sen verran aikaa, että yritän jatkossa hillitä hiihtomatkojani. Toisaalta tonnin täyttyminen häämöttää... Minun "pelastukseni" ovat huonot ilmat, silloin maltan pitää tuiki tärkeitä lepopäiviä. Maata vain reporankana ja enintään lukea kirjaa, jos jaksan sitäkään.

Siskon poikien tapaaminen pitkästä aikaa oli todella mukavaa. Pojat pöristelivät innoissaan lasten moottorikelkalla, kävimme laskettelemassa ja hiihtämässä. Onneksi olin juuri ottanut rinteessä alkeistunteja, niin selvisin poikien kanssa laskemisesta. Pojat pitivät yötä päivää tarkkaa lukua siitä, kuinka paljon saivat viettää kanssani kahdenkeskistä aikaa. Kotiin lähdön koittaessa neljä vuotias Aaapo ilmoitti, että hän ei sitten aio lähteä kotiin, vaan jää luokseni. Suloista. Mutta arvatkaa oliko täti väsynyt vieraiden lähdettyä.

Lomamestarin työhön kuuluu monenlaista ohjelmaa, kuten hiihto-, lumikenkä- ja potkukelkkaretkiä. Aluksi minulle aiheutti päänvaivaa ja sydämen tykytystä monotansseihin osallistuminen. Ohjelmassa lukee, että lomamestari antaa tanssitauolla vinkkejä tanssimiseen. Kuinka minä siitä selviän, kun hädin tuskin osaan tanssia ravintolatansseja? Sitten keksin järjestää tietokilpailun ja sehän toimii vallan mainiosti.

Pikku hiljaa olen voittanut jännitykseni ja arkuuteni tanssimiseen. Sehän on hauskaa! Naureskelenkin tanssikavereilleni, että mitäs tykkäät työstäni. Saan tanssia ja hiihtää työajalla. Joku totesikin, että ei kai siitä sentään paljoa makseta. No ei sentään, ei kaikkia hyviä puolia voi mahduttaa yhteen työhön. Yksi työhön liittyvä mukava puoli on mahdollisuus mennä katsomaan bändejä. Olen käynyt fanittamassa etuvin tyttönä Juha Tapiota, Suvi Teräsniskaa ja Laura Närhiä.

Valon juhlaa Ylläksellä

Pääsin tänään käymään taivaassa. Ymmärtäisitte, jos olisitte hiihtäneet kanssani Ylläksellä Kukastunturin laelle. Kevättalven keli kukkeimmillaan, pari astetta pakkasta ja se kauan kaivattu aurinko paistoi! Lopultakin, ensimmäistä kertaa tämän vuoden puolella auringon säteet ulottuivat kasvoille asti.

Olin hurmoksessa - ja helpottunut siitä, että pitkä pimeä kausi on taittunut tai ainakin taittumassa. Minulle hiihtoretki oli samalla Valon juhla. Olihan siinä hommaa hiihtää latua ylös huipulle, mutta valon määrän lisääntyminen ja luonnon aina vain kaunistuminen ylös noustessa kiskoi minut mukanaan huipulle. Lumiset puut näyttivät sitä kauniimmilta mitä ylempänä olin. Kukastunturin laella tykkylumisten muumioiden ytimenä olevaa puuta ei näkynyt enää lainkaan lumen alta. Avarat maisemat näkyivät vaikka kuinka kauas.

Kuinka maailma voikaan olla kaunis! Tapailin herkistyneenä tilanteeseen sopivaa laulua, mutta muistin vain kolme sanaa: "Soi kunniaksi Luojan ..." Sitten huomasinkin hyräileväni Suvivirren sävelmää. Mietin, että tällainen huikea luonnon kauneuden kokemus muistuttaa uskonnollista hurmosta. Ainakin kokemus ravisuttaa henkisesti ja ravitsee sielua. Liikuntasuoritus jää ikään kuin toissijaiseksi seikaksi. Vaikka tietenkin mahtava luisto ja loistavassa kunnossa olevat ladut auttoivat asiaa. Tahtoisin niin suoda tämän kokemuksen muillekin. En sitten tiedä voiko tällaista kokemusta jakaa muuten kuin kokemalla sen itse. Tervetuloa Ylläkselle hiihtämään.

Hiihtoa japanilaisittain

Loppumatkasta minä oli ainoa, jolla oli vielä sukset jalassa. Sen lisäksi kannoin olalla uupuneen hiihtäjän suksia ja kainalossa sauvakasaa. Japanilaiset naiset raahustivat ladulla jalkaisin, vaikka latu-uralla ei saisi kävellä. Mutta minkäs teet, kun hiihto sujuu hitaammin ja työläämmin kuin kävely. Kokeilepa kävellä sukset jalassa pienen pienillä askelilla suksia nostellen. Eikä auta vaikka näytin moneen kertaan liu'uttamisen idean. Tai vaikka kuinka tehtiin ensin potkuharjoituksia yhdellä ja kahdella suksella ilman sauvoja. Jos suksi sattui luistamaan vaikkapa alamäessä, seurauksena oli kaatuminen. Joka kerta.

Minä en osaa japania, eivätkä he englantia tai suomea. Japanin opas ei lähtenyt retkelle mukaan. Välillä asiakkaat puhuivat minulle japaniksi hitaasti ja selkeästi. Hyvältä kuulosti. Olisin voinut tietysti vastata summittaisesti suomeksi - hitaasti ja selkeästi.

Mietin, että mitenkähän päiväkodissa opetetaan hiihtämistä. Ei kai siinä niin suurta eroa ole, onko ensimmäisellä hiihtoretkellään suomalainen lapsi tai ulkomaalainen aikuinen. Aikuinen vain kaatuu paljon korkeammalta ja isommalla massalla. Joskus asiakkaat kysyvät, miten minä olen oppinut hiihtämään. "Niin kuin monet suomalaiset. Olen syntynyt sukset jalassa!"

Nämä japanilaiset halusivat ehdottomasti neljän tunnin hiihtoretken. Suosittelin paria tuntia, koska laji on heille uusi. "Ei, vaan haluamme neljä tuntia." Kuinka pitkän hiihtolenkin teimme sitten? Yhteensä viisi kilometriä helpossa maastossa. Puolessa välissä kahvitauko sisätiloissa. Olin pukeutunut lämpimästi, paksulla pitkällä toppatakilla. Varpaita paleli, joten kävin äsken ostamassa lämpösuojat monojen päälle tulevia hiihto-seisoskeluretkiä varten.

Tunnelmointia Ylläksen laduilla

Ai jai jai näitä Ylläksen latuja! Eikä vain latuja, vaan myös maisemia tuntureineen ja metsineen. Erityisesti ihastelen lumisia siperiankuusia eli kynttiläkuusia. Ohut olemus sopii pohjoisen talveen, painavaa lunta ei tartu niin paljon oksille. Katselin hiihtäessäni kuusia ja mietin niistä muodostuvia mielikuvia. Jotkut kuuset näyttävät todellakin kumpuilevan lumen keskellä törröttäviltä kynttilöiltä. Juhlavaa!

Jokainen kuusi on erilainen. Jotkut näyttävät pitkään hameeseen pukeutuneelta ihmiseltä, joka seisoo kädet tiukasti vartaloon painettuina. Siveästi. Mutta pää uljaasti pystyssä. Yksi ladun vieressä kasvanut kuusi houkutteli kurkkaamaan "hameen" alle, sinne olisi voinut ryömiä suojaan oksien alle. Yksi ystäväni on yöpynyt tällaisessa paikassa. Oli kuulema suojaisa paikka ja ilmakin lämpeni lähelle nollaa astetta, vaikka ulkona tuuli ja pakasti.

Herkuttelen hiihtoretkillä tarkkailemlla lumen rakennetta ja muotoja. Eilen huomioni kiinnittyi lumen pinnan kauneuteen. Sen pehmeyteen ja kumpuilevuuteen. Lumous tuntui poskissa asti. Mietin miltä lumi tuoksuu. Raikkaalta ja kirpeältä. Puhtaalta. Suomalaiselta.

Marras-joulukuussa päivän valoa on vain muutamia tunteja. Pyrin hiihtämään luonnon valossa aina kun mahdollista. Silloin kun aurinko paistaa, se paistaa matalalta. Eilen huomasin auringon säteiden valaisevan ylhäällä olevan valkoisen tunturin, mutta ladulle kuusikkoon säteet eivät yltäneet. Ylläsjärven puolella, etelän puolella on valoisampaa kuin Äkäslompolossa. Laskeutuessani kohti Ylläsjärven puolta, aurinko pilkotti houkuttelevasti kuusen oksien lomassa. Se valo on jotakin ainutlaatuista!

Minäkin olen nyt hiihtänyt pitkiä matkoja Ylläksen toiselle puolelle ja takaisin. Matkaa kertyy silloin kolmekymmentä kilometriä. Ensimmäisellä reissulla hiihtelin menomatkan yhden pariskunnan mukana, jotta malttaisin pitää vauhdin hitaana. Se oli hyvä opetus, enkä tuntenut rasittuvani juuri ollenkaan. Silloin jaksaa pitkiäkin matkoja ilman suorittamisen makua. Tällaisia kaikessa rauhassa hiihtäviä nautiskelijoita näkyy Ylläksellä aika paljon, toki myös kovaa vauhtia ohi kiitäviä trikooasuisia urheilijoita. Mutta tilaa on niin paljon, että kaikki mahtuvat hyvin metsään.

Eilen kotimatkalla seurasin valon muuttumista, kun päivä alkoi hämärtää. Valot syttyivät ladun varrelle. Taivas näyttäytyi ensin vaalean sinisenä tummuen sitten vähitellen. Ensimmäiset tähdet syttyivät. Maisemareitin varrella joitakin näyttäviä keloja ja eläviäkin puita on valaistu. Sieltä tulevaa punertavaa valoa hiipi hangen pintaa pitkin ladulle saakka. Onneksi huomasin kurkata taakseni - näin oranssina hehkuvan iltaruskon taivaalla.

Tulin juuri Yöpuun puulämmitteiseltä rantasaunalta ja avannolta. Jännitti mennä kylmään veteen, uskallankohan. Aluksi vain kastauduin nopeasti, mutta sitten saunomisen lomassa halusin jo uida pienen lenkin. Tämä se vasta on elämää! Niin, ja hiihtokilometrejä on kertynyt 123 km.

Ylläksellä luistavat ladut

Ylläs lunasti heti lupauksensa maastohiihtäjän paratiisina. Ensimmäiset luonnonlumiset ladut ovat kelpo kunnossa. Yllas.fi -sivuston mukaan luonnonlunta on 22 cm ja latuja avoinna 38 km.

Säätiedotuksen mukaan Etelä-Suomessa sataa vettä samaan aikaan, kun minä katselen Äkäslompolossa pakkasmittarin lukemaa -13 astetta. Mietin jo, että onko liian kylmä, mutta sitten muistan, että ylös noustessa lämpötilakin nousee. Puen lämpimästi päälle, monta kerrosta ja lähden hiihtämään Isometsän nousua Lämpöladulle. Keho alkaa keittää. Sidon hupparin lanteille ja jatkan rauhallista nousua ohuessa villapaidassa.

Saanpa siinä juttuseuraakin kaverista, joka on hiihtänyt päivittäin Äkäslompolosta Ylläsjärvelle ja takaisin. Aika pitkä lenkki, kolmekymmentä kilometriä heti alkukaudesta. Mikäs siinä, jos kunto kestää. Minä yritän hillitä uuvuttamasta itseäni ja tyydyn kiertämään useamman kerran Lämpölatua. Siellä lämpömittari näyttää ihanteellisesti -4 astetta. Suksi luistaa, latu on mitä parhaimmassa kunnossa!

Huomaan pipon alta kurkistavien kiharoiden olevan somasti kuurassa. On tämä hienoa! Puen hupparin päälle ennen kuin lähden laskemaan pitkää laskua Äkäslompoloon. Jarruttelen jonkin verran auraamalla,  silti vauhti jännittää. Ladussa on joitakin äkkimutkia, joten lasken mieluummin keskellä vapaasti. Pääsinpäs alas nopeasti! Mahtavaa - ja ei kun sauna lämpenemään.

Näin mieluisasti alkoi ensimmäinen päiväni Ylläksellä tänä vuonna. Tulevien joulutonttujen asunnot vapautuivat hyvissä ajoin, joten päätin lähteä tutkimaan latutilannetta. Itse asiassa tonttukoulutus alkaa vasta lauantaina. Minä en ainakaan myöhästy, sillä olin paikalla jo maanantaina!

Onnistuin saamaan kyydin Rovaniemeltä Leville, missä minun oli määrä odotella koko päivä jatkokyytiä. Hyödynsin ajan huoltamalla sukset ja tutkimalla Levin latutilanteen. Ainoa perinteisen tyylin latu löytyi Rakan suunnalta neljä ja puoli kilometriä suuntaansa. Siellä sauhusi kilpahiihtäjiä jonossa, kuka mistäkin maasta, jopa Kiinasta asti. Vammaishiihtäjätkin menivät todella kovaa. Hiihtämiseen ei tarvita näköjään välttämättä edes jalkoja. Poninhäntäinen nainen istui kelkassa, jossa oli sukset alla ja hän pukkasi itseään sauvoilla rytmikkäästi eteenpäin. Niin ala- kuin ylämäetkin. Kun en pysynyt siinä vauhdissa edes ylämäessä, niin tavoitin itseni jo soimaamasta, että mitä hyötyä minulle on näistä jaloista... Olinpa ajattelematon.

Vanhojen kilpatasoisten sauvojeni lenksut hajosivat. Koetin vaihdattaa Levillä uudet, mutta sopivia vaihto-osia ei löytynyt. Minua aivan kiukutti, kun yritettiin myydä uusia. En pidä kertakäyttökulttuurista. Ylläksellä onnistuin vaihdattamaan, tosin samalla piti vaihtaa koko kahva. Varaosille hintaa kertyi saman verran kuin Levin tarjoussauvoille, pöh!

Sisko kysäisi puhelimessa, asunko jossakin homekämpässä. Vastasin, että en suinkaan. Asun kartanossa, joka tosin on naamioitu rivitalon ulkoiseen olemukseen. Kartanossa minä asun. Jostakin syystä näitä rakennuksia kutsutaan Kriston kartanoksi. Ottaen huomioon Ylläksen hankalan asuntotilanteen, olen varsin tyytyväinen majoitukseen.

Hiihdon mallailua ja kehonhuoltoa

Tänään auringon paiste kiskaisi minut ulos. Ehdin sentään naksauttaa sukset jalkaan ja siinä sitten paarustin 17 km pikkupakkasessa. Tiedän, että lunta ei ole riittävästi hiihtämiseen, mutta minkäs teet! Lunta oli täällä Rovaniemellä aiemmin jo mukiin menevästi, mutta sitten lämmin sää pehmitti ja sulatti osan valkoisesta unelmasta. Suurin osa reitistäni kotiovelta Mäntyvaaran ohi oli jäistä ja rosoista ulkoilureittiä. Koiran ulkoiluttajia kierteli ja kaarteli uralla, mutta olihan siellä sentään joku toinenkin hörhöilemässä sukset jalassa.

Aukeilla paikoilla on tasainen lumikerros, jos alueella ei ole kävelty tai aurattu. Sellaisen löysin Mäntyvaaran raviradan jalkapallokentältä, viiden kilometrin päästä kotoa. Matalat auringon säteet tavoittivat kasvoni - ja sain arvostamaani valohoitoa, luomuna. Marraskuun aurinko on harvinaista herkkua.

Hiihdän tässä vaiheessa huonoilla suksillani, jotka olen nimittänyt katusuksiksi erotuksena parempiin latusuksiin. Katu- eli raasusuksia ei tarvitse säästellä, vaan niillä voi vaikkapa ylittää hiekoitettuja teitä surutta. Eiväthän ne tietenkään luista kovin hyvin naarmujen vuoksi, mutta mitä siitä. Minulla on aikaa edetä hitaasti.

Tämä vuodenaika on minulle perinteisesti väsyttävää aikaa. Tarvitsen selvitymiskeinoja jaksaakseni arjessa. Harmaina päivinä en oikein saa mitää aikaiseksi, mutta lumi tuo helpotusta. Hiihtäminen on minulle paitsi mieluisa harrastus ja luontainen tapa liikkua, lisäksi ilmainen keino selviytyä työttömän arjesta. Kunto ja mieliala paranevat. Päivä rytmittyy luonnollisesti, kun ulkoilen valoisaan aikaan. Luonnon tarkkailu herättelee elämään vahvasti tätä hetkeä, olemaan tietoisesti läsnä. Hiihtäessä saa vetää keuhkot täyteen raikasta ulkoilmaa. Ja saa liikkua omaan tahtiin, itseä kuunnellen. Tai saisi, jos älyäisi kääntyä ajoissa takaisin, eikä hiihtäisi ensin yhteen suuntaan niin kauan kuin jaksaa.

Tänä syksynä olen panostanut kehonhuoltoon ohjatusti kaksi kertaa viikossa. Tiistaisin olen käynyt Urheiluopiston kehonhuoltotunnilla venyttelemässä lihaksia tunnin verran - ja keho kiittää hyvällä ololla. Monikäyttöinen nystyräpallo ja nauha ovat olleet ahkerassa käytössä. Torstaisin olen tutustunut minulle aivan uuteen tapaan hoitaa kehoa kansalaisopiston Feldenkrais-kurssilla. Käytännössä makaamme tunnin verran alustalla ja teemme helponoloisia rauhallisia liikkeitä, aina välillä leväten. Ohjaaja tiputtelee sanallisia ohjeitaan verkkaiseen tahtiin tuolilla istuen. Koko ajan keskitytään kehon tuntemuksiin, vertaillaan oloa ennen ja jälkeen pikkuharjoituksia. Tunnin jälkeen on helpompi hengittää ja kehossa vapautuneempi olo. Aluksi koko homma tuntui vähän hassulta, mutta nyt kun olen saanut juonesta kiinni, Feldenkrais tuntuu omalta lajilta.