Kilpisjärvi vei voiton eri matkakohteista

Mikä ihme siinä on, että Kilpisjärvellä herään eloon? Tunturituuli, avarat maisemat, ymmärrys asemastani vain pienenä osana luontoa, tunne siitä että olen juuri oikeassa paikassa.... Näitä mietin syysretkelläni Kilpisjärvellä, kun voimistumisen ja läsnäolon tunne pääsi yllättämään. Tai yllättämään ja yllättämään - olenhan jo vuosia sitten valinnut blogini nimeksikin Tunturin kosketus. Ja kyllä, tunnen edelleen tunturin kosketuksen sielussani ja ruumiissani. 

On hienoa käydä eri paikoissa, toukokuussa matkustin Kreikan maaseudulle joogalomalle. Nautin kreikkalaisesta ruoasta, joogasta ja retkistä sekä rantaelämästä. Kun sain tiedon Lapin hellelukemista samaan aikaan, en uskonut todeksi ja tuntui, että läksinkö merta edemmäs kalaan. 

Kesän työskentelin kauniilla kallioisella Kökarin saarella jo neljättä kesää peräkkäin. Pitkä hellejakso uuvutti minut täysin ja hankaloitti elämääni. Nyt ymmärrän mikä lahja on vuodenaikojen vaihtelussa ja kuivuuden keskellä ymmärsin myös elämälle välttämättömän vesisateen merkityksen. 

Matkustin kesäsesongin loputtua Kökarista hitaasti kohti Lappia. Taisi siinä pari viikkoa vierähtää... Matkalla tapasin monta ystävää, uin monessa vedessä ja lämmittelin monessa saunassa niin kuin suomalaiset tekevät rentoutuessaan. Oivalsin jotakin - ystävien ja aidon kohtaamisen arvon. Kuinka jokainen ihminen on ainutlaatuinen omalla tavallaan. Yhtä aikaa erilainen kuin muut ja toisaalta niin samanlainen. 

Ehdin asettua Rovaniemelle vain toviksi, kun syksyn ensimmäinen Kilpisjärven reissu kutsui. Siis toinenkin on luvassa! Pelkäsin etukäteen kuinka jaksan retkeillä, kun tunsin oloni edelleen väsyneeksi kesän jäljiltä, mutta tunturin kosketus tepsi taas kerran. Tuntureilla löydän voimani. Teimme ystäväni kanssa rauhallisia päiväretkiä tuntureilla, yöt nukuimme lämpimissä vuoteissa sisätiloissa. 

Ensimmäisenä auringon kultaamana ruskapäivänä teimme klassikkoretken. Siis Saanalle! Portaita ei enää ollut, vaan kukin sai nousta miten parhaaksi katsoi. Siitäpä saimme aatteen ja kuljimme tyynenä päivänä Saanan laella reunoja nuollen ympäri koko tunturin. Ja se kannatti - omassa rauhassa näimme läheltä kiirunoita tepastelemassa karvaisilla jaloillaan, poroja nousemassa laiskasti päiväuniltaan ja jäniksen jähmettyvän kivikkoon suojaväriinsä luottaen. Lisäksi maisemat hellivät meitä joka puolelta. Pääreitillä näytti kulkevan jatkuva jono tunturin huiputtajia.

 Saanan nokan alta löytyi yksi parhaista ruskan räiskeistä.

Istuimme alas monta kertaa ihastelemaan maisemaa, tässä Saanalta Pikku-Mallalle ja Ruotsin tuntureille päin.

Maisema Saanan reunalta Jehkaksen ja Saarijärven suuntaan on avara.

Yhtenä päivänä kävelimme Iso-Jehkaksen päälle ja koko pitkän selän yli. Kuvassa istun tauolla nousupaikassamme ns. hevosenkengässä. Talvella olen tuonut siitä ryhmäläisiäni suksilla alas, terveisiä vaan! Retkestä tuli aika pitkä - onneksi oli hyvät eväät, rauhallinen tahti ja kiva idea loppumatkasta hypätä Saanajärveen uimaan. Noin vaan sukkelaan, ilman pyyhettä tai uimapukua. Virkisti kivasti ja helpotti lihasten oloa.

Loput kuvat ovat Norjan puolelta, Skibottenin läheltä vesiputouksilta. Hengen-putoukselle oli helppo kiivetä, mutta sen jälkeen sauvat olivat tarpeen niin ylä- kuin alamäessäkin.

Sledoputous on kaunis katsella, maisema aivan huikea merelle ja vuorille.

Sledon kuohuja.

Tällaisina hetkinä mieleen hiipii kiitollisuus siitä, että on terveyttä ja mahdollisuus retkeillä näissä maisemissa.

Kilpisjärvellä lokakuun monessa ilmeessä

Minulle tarjoutui oiva tilaisuus asua kolmisen viikkoa Kilpisjärvellä, kun sain kunnian hoitaa kahta kaunista ja kilttiä samojedikoiraa. Sinä aikana tuntui kuin olisin elänyt montaa vuodenaikaa perätysten. Jotenkin olo Kilpisjärvellä on erilaista - aitoa, voimakasta, intensiivistä, herkkää ja vahvaa... Jotakin minussa tapahtuu, kun siirryn korkealle avotunturialueelle. Ei sitä osaa selittää, joten kuvat puhukoon puolestaan. Uskoisin - tai ainakin toivon, että Kilpisjärven ystävät saavat kiinni niiden kautta siitä vahvasta tunteesta.

Kilpisjärven kaupalla on myynnissä T-paitaa, jossa on kuva Saanan valaisusta Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Ihastuin oitis paitaan, laitoin kuvan Facebokiin ja sitten sainkin postittaa niitä harva se päivä ystävilleni. Todella kaunis paita. Voi kunpa pääsisin katsomaan Saanan valaisua paikan päälle 4.-5.12.2017! Pieniä mahdollisuuksia on, katsotaan miten käy.

Kilpisjärvellä maisemat, sää ja kuulema ihmisetkin ovat "ääreviä". Mikä loistava sana kuvaamaan suurta vaihtelua. Alla olevassa kuvassa ilma oli kuin morsian, sitä olisi voinut silittää. Tunsin oloni onnelliseksi seistessäni Kilpisjärven tyynellä rannalla katse kohti Norjan Parasta (Barras).

Koirat ovat mitä parhainta ulkoiluseuraa. Aina valmiina! Nuorempi koira Rilla jaksoi "vaikka sata kilometriä päivässä" (emännän ohje), mutta Wendy katsoi parhaaksi monena päivänä jäädä hoitoon syömään makkaraa tai hirvenlihaa. Tässä olen koirien kanssa Saanan lähellä auringon paisteesta huumaantuneena. En tiennyt mihin suuntaan lähtisin, kun olisi mieli tehnyt kaikkiin suuntiin yhtä aikaa. Ratkaisin asian istumalla alas ja sanomalla itselleni: "Olen perillä."

Sitten soikin sopivasti puhelin ja sain kutsun melomaan Kilpisjärvessä. Eikä ilma voisi olla parempi. Tämä oli ainutlaatuisen hieno kokemus.

Minulle uusi retkikohde löytyi, kun kiipesimme Norjan puolella Skibotnin kupeessa olevalle Falsnesvuorella sijaitsevalle Bollmansveienille. Tämä 1944 mm. venäläisten sotavankien voimin rakennettu tie on nykyään suosittu vaelluskohde. Polun varrella olevissa kylteissä kerrotaan koruttomasti, kuinka suurin osa pakkotyöläisistä kuoli rakentaessaan tietä. Matkan varrelta avautui upeasti näkymä kohti Jäämerta ja Skibotnin kylää. 

Yhtenä päivänä teimme pitkän päivän retken Parakselle. Ajoimme autolla Norjan puolelle Paraksen taakse Signadaleniin. Sää oli aurinkoinen, saimme astella kimmeltävällä ensilumella. Paraksen juurella pelmahteli iso parvi pulmusia. Olen aikaisemmin nähnyt niitä vain keväthangilla. Kuvassa olemme jo Paraksen loppunousun luona, jäljellä oli enää kuvassa oikealla näkyvän rinteen kohdalta nousu, mutta sitten pilvet vyöryivät esiin ja meidän oli käännyttävä takaisin. Tuli taas todistettua, kuinka sää voi muuttua nopeasti tunturissa. 

Joinakin päivinä Kilpisjärvellä pilvet roikkuivat alhaalla, kun taas 50 km:n päässä Norjan puolella Skibotnissa paistoi aurinko. Tässä poseeraan Rillan kanssa Hengen-vesiputouksen edessä.

Hengeniltä kannattaa jatkaa polkua ylöspäin ja kiivetä Sledo-vesiputoukselle. Saavuimme paikalle sopivasti juuri ennen auringonlaskua, jolloin pehmeä valo auttoi kuvien onnistumisessa.

Kun ollaan Kilpisjärvellä, on kai valloitettava Saana. Saanan portaat on purettu ja poltettu, mutta se ei näyttänyt vähentävän ihmisvirtaa. Lunta oli jo kertynyt runsaasti ainakin Saanan laelle. Rilla vaikutti tyytyväiseltä, kun sai kulkea muiden mukana pitkiä retkiä - ja Rilla sai filmitähden lailla huomiota osakseen.

Kuva Saanan päältä Kilpisjärven suuntaan. Lokakuussa on jo täysi talvi.

Kilpisjärven kuulumisia

Pääsin käymään Kilpisjärvellä pienellä opastuskeikalla. Lähestyessäni Kilpisjärveä tunsin tuntureiden voiman ja tämän ainutlaatuisen luonnon energian. On vaikea kuvailla sanoin niitä tuntemuksia, joita Kilpisjärven avara ja jylhä maisema herättää, mutta tunne ottaa minut syleilyynsä kerta toisensa jälkeen. Miten muut mahtavat kokea? Miksi moni vakiokävijä palaa maisemiin joka vuosi?

Ruska oli loppusuoralla, sää kosteaa ja pilvistä, mutta silti nautin olostani tunturin kosketuksessa, blogini nimen mukaisesti. Opastimme paikallisen oppaan kanssa japanilaisia kahtena päivänä, Saanan rinteillä ja Mallan luonnonpuistossa. Alla olevat kuvat on napattu Mallan retkeltä, Kitsipuouksella virtasi aika paljon vettä ja Siilasjärvellä oli aivan tyyntä.

Ja sitten uutta tietoa ensi kevään hiihtoretkistä Kilpisjärven hotellilla! Ohjelma on uudistumassa, mutta asiakkaiden pyynnöstä ollaan toteuttamassa perinteisiä hiihtoretkiä kahden viikon ajan. Huhtikuussa viikoilla 15 ja 16, ns. Riitan retroviikoilla on mahdollisuus hiihtää vetämilläni retkillä tuttuun tapaan pitkin aurinkoisia tuntureita. Tervetuloa, hotelli ottaa vastaan ilmoittautumisia.

Kilpisjärvellä räiskyy ruska

Maaruska on kirkastunut ja syventynyt tällä viikolla päivä päivältä. Loppuviikosta tunturissa kulkiessa on ollut vaikea sanoa, onko punaista vai vihreää väriä enemmän. Kuinka löytäisin sanoja kuvaamaan tätä vuosikausiin parasta värinäytelmää? Kuvat puhukoot puolestaan.

Mallan luonnonpuistossa.

Kitsiputoukselta valuu niukasti vettä kuivan kesän jäljiltä.

Saanaa kohti Mallalta.

Istahdin kivelle kaarnikkaa eli variksenmarjaa kourassa.

Väriterapiaa!

Korkea Jehkaksen huipulla ollut kämppä on poltettu. Seinän vierustalla moni retkeilijä on syönyt vuosien varrella eväitään tuulen suojassa.

Saanaa kohti Jehkaksen suunnasta.

Saanan nokan alla liekehtii.

Unelmaretkellä Moskkugaisin ympärillä: Rognli - Gappohytta - Pältsan huippu - Gappohytta - Rostahytta - Pältsastugan - Kilpisjärvi 22.-27.8.2014

Pääsin taas nauttimaan olostani Pältsan huipulla ja ympäristössä, vain kuukausi edellisen reissun jälkeen! Ja missä säässä! Poutaa, välillä auringon säteitä, vain pientä tuulta, lämpötila + 10-15 astetta. Ei sääskiä. Välillä tarkeni jopa t-paidassa.

Retki muodostui kahdesta osasta. Aluksi meitä oli kolme naista huiputtamassa Pältsaa johdollani, sen jälkeen patikoin loppumatkan yksin. Molemmat tavat olivat yhtä mieluisia, vain erilaisia.

Läksimme patikoimaan Signadalenista Rognlista, kaksi Kilpishotellin työntekijää ja minä. Meillä meni heti alkuun jauhot suuhun, kun parkkipaikalla oli ilmoitus Gappohytan remontista, jolloin sänkypaikat olisi varattu työmiehille ja - naisille. Sen ilmoituksen mukaan retkeilijöille olisi käytössä vain pieni koirakämppä. Päätimme kuitenkin yrittää ja vaikka palata takaisin tarvittaessa. Painava rinkka selässä ylämäkeen ponnistelu sai paidat kastumaan ja posket punoittamaan.

Taas tuli mieleen se monesti alkumatkasta tuleva ajatus, että mikä saa ihmisen lähtemään vapaaehtoisesti tämmöiseen rääkkiin? No retken edetessä (sisäinen)ääni kellossa muuttui... Kuljin ensimmäistä kertaa Gapolle varsinaista merkittyä polkua, ennen olen kujeskellut mönkijän jälkeä avomaastossa. Niinpä tutustuin nyt vasta korkeaan pystyyn nostettuun kiveen, Neulaan. Erikoista!  Gappohytalla iloitsimme, kun koirakämppä oli tyhjä. Pian saimme kuulla, että myös vanha kämppä oli retkeilijöiden käytössä. Informaatio oli ollut siis pelottelua, johon emme onneksi langenneet. Ehdimme 4-5 tunnissa perille.

Seuraavana päivänä oli vuorossa Pältsan huiputus! Patikoimme Rostahyttalle vievää polkua pitkin joelle saakka. Pääsimme melko vaivattomasti joen ylitse jalat virkistyneinä. Sitten vain nousimme viistosti kohti Pältsan päätynurkkaa, välillä henkeä vetäen. Kuten kuukausi sitten, paistoin munakkaan Pältsan ylärinteillä. Pältsan unikot eli Lestadiuksen unikot eivät enää kukkineet.

Meitä vastaan käveli nuori mies pienen olkalaukun kanssa ja hän kertoi kepeästi käyneensä jo molemmilla Pältsan huipuilla ja aikovansa vielä kiertää koko Moskkugaisin huiput ennen paluutaan Pältsastuganille. Minä ihmettelin ääneen suunnitelman realistisuutta, kun hän oli vielä alkumatkassa ja aikaa oli jo mennyt kuusi tuntia. Tunturit hurmaavat ihmisen helposti - tuntureiden suuruus ja ihmisen pienuus saattaa hämärtyä. Tiedän toki, että jotkut huippukuntoiset miehet ovat urheilleet reitin kymmenessä tunnissa. Onhan Haltillekin juostu päivässä!

Meidän kolmikko "tyytyi" ihastelemaan tasaista Pältsan lakea ja sieltä avautuvia uskomattomia maisemia. Tällä kertaa löysin kirjan kivikasasta, 1444 m ja kirjoitin hartaana nimeni siihen. Kävelimme noin kilometrin pituisen laen toiseen päähän saakka, kannatti. Ne maisemat! Palasimme Gapolle nukkumaan toisen yön. Retkeen kului noin 8 tuntia aikaa.

Seuraavana päivänä kaverini palasivat Kilpisjärvelle töihin, mutta minä jatkoin uusiin maisemiin. Heräsin ajoissa, sillä matkaa Gappolta Rostahyttalle olisi 20 km! Tunsin oloni väsyneeksi heti alkumatkasta, joten söin lounaan jo joen ylityksen jälkeen, vajaa pari tuntia lähdöstä. Joen ylitys polun kohdalta ei ollut sen helpompaa kuin edellisen päivän ylityksemme. Tosin harpoin nyt vaelluskengät jalassa kiveltä toiselle, mutta matkaa kertyi ja tarkkana sai olla. Odotin kiihkeästi uusia maisemia. Kivikossa ja kallioilla kävely tuntui työläältä. Ajattelin, että tästä tulee pitkä päivä, mutta minulla ei ole kiirettä mihinkään.

Pelottavan jyrkässä alamäessä ohitin vanhan, englantia puhuvan miehen. Hän kertoi rinkkansa painavan 30 kg! Sydän syrjällään katselin hänen hidasta ja horjuvaa kulkemistaan. Mietin, että missä kulkee se raja, milloin tunturiin ei enää kannata lähteä. Toisaalta tunturi on uljas ympäristö vaikka viimeiselle matkalle... Tämän jälkeen tajusin oman väsymyksen kaikonneen. Tunsin itseni nuoreksi ja vahvaksi.

Sitten saavuin Isdaleniin. Ihanaan Isdaleniin. Paratiisiin. Täytyin onnen tunteesta, askel oli kevyt, maasto helppokulkuista. Harmaan kivikon jälkeen vehreys, ensimmäiset ruskan värit sekä pitkä vesiputous lumosivat minut. Tiesin, että jaksan hyvin perille. Ensimmäisten koivujen luona näinkin jo Rostahyttan rakennuksia. Laaksossa ahmin mustikoita, olinhan elänyt useita päiviä kuivaruualla. Rostahyttalla asetuin uuteen, kauniiseen tupaan toisen suomalaisen naisen kanssa. Aikaa taivaltamiseen kului 8-9 tuntia.

Onneksi olin suunnitellut pitäväni seuraavana päivänä välipäivän. Lepo tuli tarpeeseen. Pitkään nukutun aamun jälkeen nousin ilman mitään kantamuksia (aah!) Rostahyttan eteläpuolella oleville rinteille. Löysin hillaa, mustikkaa, puolukkaa, variksenmarjaa ja väinönputkea mutusteltavaksi ja vettä suoraan puroista juotavaksi. Ihailin vielä Isdalenia ja täytyin onnen tunteella. Halusin niin jakaa tämän tunteen tuttujen ja tuntemattomien kanssa, vaikka olin siinä yksin. Kuinka hyvää tämä kokemus tekisikään työssään tai muuten stressaantuneille ihmisille! Sitten tulin järkiini ja ajattelin, että tämähän on kuin uskonnollista hurmosta ja se mitä voin tehdä, on kirjoittaa tästä blogiin. Ja nauttia. Palattuani mökille huomasin tilanteen muuttuneen. Koululaisryhmä valtasi ison mökin ja me suomalaiset saimme siirtyä vanhimpaan murjuun. Olihan se ihan hyvä sekin, kun vähän sulatteli...

Sää jatkui edelleen loistavana seuraavana aamuna, kun läksin Rostahyttalta kohti Pältsastugania. Matka oli suunnilleen yhtä pitkä kuin edellinen väli, mutta maasto helpompaa. Tallustelin suoraa polkua pitkin aivot narikassa, kunnes polku katosi. Se vain loppui. Vasta nyt kaivoin kartan esille - ja aivot käyttöön. Pitäisi siis kääntyä vasemmalle tunturin kuvetta nuollen. Vähän säikähtäneenä polun katoamisesta, mutta enemmän ehkä virkistyneenä harpoin muutaman kilometrin omia reittejä kunnes osuin taas merkitylle polulle. Kuulin illalla Pältsastuganilla, että olihan se polku ollut siellä koko ajan, minä vain olin huolimaton. Aikaa kului noin 8 tuntia.

Niin vain löysin itseni Pältsastuganilta, vaikka olin uhannut sitä vältteleväni korkean hinnan takia. Samaan hintaan yöpyy kaksi yötä Norjan tuvassa ja neljä yötä Suomen varaustuvassa. Tupavahti kertoi, että hinnoittelulla "autetaan" ihmisiä etsimään vaihtoehtoisia yöpymisiä muuten niin suositussa paikassa. Sauna teki hyvää ja kaikki toimi moitteettomasti.

Enää edessä oli Tuipalin ylitys ja matka Malla-laivalla kohti Kilpisjärveä. Edellisellä reissulla Tuipali oli vienyt voimani toiseen suuntaan kulkiessa, joten varasin runsaasti aikaa. Nyt askel oli kevyt ja väittäisin, että Pältsastuganilta Kolttalahteen maasto on helpompaa kuin toisin päin. Puolivälissä paistoin tonnikalamunakkaan. Maistoin ensimmäistä lusikallista ja ajattelin, että täydellinen munakas. Silloin otteeni lipsahti ja täydellinen munakas lennähti sammaleiseen kivikkoon! Sinne se jäi, kettujen tai korppien tai jonkun muun syötäväksi. Söinpä sitten kylmää tonnikalaa suoraan pakkauksesta, sama kai se on, perhana! Yllätyin matkan joutumisesta. Olin perillä etuajassa, vain 5-6 tunnin taivalluksen jälkeen.

Yksi onnistuneen vaelluksen merkki on se, että päässä alkaa viritä suunnitelmia uusista retkistä. Nyt minua polttelee päästä joskus kävelemään Moskkugaisin päällä ja telttailla Isdalenissa. Toinen suunnitelma on kävellä Kilpisjärveltä Pohjoiskalottireittiä pitkin Abiskoon. Kävin juuri ostamassa kartan. Mutta nyt vuorossa on ruskaryhmien opastus!

Linkkejä retkikaverini kirjoituksiin Paras - Pältsa -retkeltämme.

Sain kunnian järjestää Sepolle synttärivaelluksen ja tietenkin parastani pistin. Jutuista päätellen osui ja upposi.

www.muurahaispuu.blogspot.fi/2014/07/onneni-kukkuloilla.html

www.muurahaispuu.blogspot.fi/2014/07/paraksen-huiputus.html

www.muurahaispuu.blogspot.fi/2014/08/paltsan-huippuhetkia.html

Huippuretki huipuille: Kilpisjärvi - Pältsastugan - Gappohyttan - Paras - Pältsa - Signadalen

Läksimme kolmen hengen porukalla matkaan Kallen ohjaamalla Malla-laivalla Kilpisjärveltä Kolttalahteen. Raskaat rinkat selässä kapusimme Tuipalin ylitse helteessä sääskiparvien saattelemana kohti Pältsastugania. Pältsastuganilla pesimme hiet pois saunassa. Seuraavana aamuna aioimme kiivetä Pältsan huipulle tupavahdin ohjeita soveltaen. Toisin kävi. Pilvet roikkuivat alhaalla, joten käännyimme takaisin tuvalle. Pian tajusimme, että olimme olleet kiipeämässä väärälle tunturille!

Lohdutukseksi poikkesimme ihastelemaan Pältsan putousta. Komeahan se oli. Innostuin voimistelemaan putouksen kuohun energiavirrassa pienten pisaroiden roiskeessa. Toinen hyvä lohdutus oli brandypaukku pikkukuksasta. Selvisimme pettymyksestä.

Päätimme jättää kalliiksi kokemamme tuvan ja patikoida uuvuttavassa helteessä hiekkaharjannetta pitkin Norjan Gappohyttanille. Samalla seurasimme Pältsan sijoittumista ja tajusimme, että Gappohyttanin lähellähän se sijaitseekin, eikä Pältsastuganin! Hiekkaharjanteen molemmilla puolilla kiemurteli joki. Näimme tunturikihun hätistelemässä ketun tiehensä.

Päätimme vaihtaa vuorokausirytmiä helteen vuoksi. Valoisaahan olisi kuitenkin läpi yön - ja Lapin kesäyö on niin kaunis pehmeässä valossa. Lepäsimme päivällä, uimme Gappon "Spassa" eli kalliosyvennyksessä kuohuvassa joessa ja lähdimme liikkeelle vasta illalla. Sääsket ja paarmat kiusasivat meitä aika lailla, mutta myrkky auttoi. Helpotimme oloamme myös asettumalla Gappohyttanille, muut telttaan ja minä tupaan - ja tekemällä sieltä retkiä lähiympäristöön kevyellä varustuksella.

Kukkaloisto tunturissa ja purojen varsilla oli uskomatonta! Johtuneeko sitten runsaslumisesta talvesta ja sulamisvesistä? En ole koskaan nähnyt tunturissa niin monipuolista tunturikukkien kukintaa! Joskus kuumaisemaa muistuttanut Tuipalikin vihersi ja kukoisti.

Kiipesimme teräväpäisen Paraksen huipulle, 1419 m. Joku humoristi on raahannut sinne punaisen puutuolin, jolla sai lepuuttaa jalkojaan ja silmät lepäsivät joka puolelle avautuvassa maisemassa. Oli tyyntä ja lämmintä. Matkalla ylös näimme sopulin, kotkan ja kiirunoita. Edestakainen matka Gappohyttanilta taittui noin 8-9 tunnissa.

Seuraavana päivänä teimme uuden yrityksen Pältsan päälle suorinta reittiä Gapolta Pältsalle ja nyt onnistuimme! Joen yli kahlaaminen sujui hienosti mönkijän jälkeä pitkin. Ylös kiipesimme tunturin kanttia pitkin helpommin kuin Parakselle edellisenä päivänä. Löysimme upean, harvinaisen Peltsan unikon  eli Leastadiuksen unikon! Voi kuinka onnellinen tunsinkaan olevani! Lumilaikkuja näkyi siellä täällä helteestä huolimatta. Tunturissa elettiin samaan aikaan montaa eri vuodenaikaa. Lumista talvea, sulamisvesien lirinöissä varhaiskevättä ja muualla kukikasta kesää. Pältsan retki kesti noin 9 tuntia, johon sisältyi tunturimunakkaan paistaminen Pältsan jyrkimmässä rinteessä. Nälkä iski juuri silloin! Nyt näin omin silmin Pältsan "lentokentäksi" kutsutun tasaisen laen liuskekivineen, 1442 m:n korkeudessa. Erikoista...

Halusimme helpottaa helteistä kotimatkaa tilaamalla autokyydin Signadaleniin, joten patikoimme aamun viileydessä 3-4 tunnissa Gappolta Rognliin. Tämän retken jälkeen olen huiputtanut kaikki tarujen tunturit Haltin häistä: sulhasena toimineen Saanan, morsiamena olleen Malla neidon, kilpakosija Pältsan, teräväpäisen vihkijän Paraksen sekä hääpaikkana toimineen Haltin. Muistathan laulun "Haltin häät"?