Kilpisjärven peilikirkkaalla jäällä luistelemassa

Olipa ainutkertaisen huikea kokemus päästä luistelemaan Kilpisjärven jäällä itsenäisyyspäivän alla. Peilikirkkaan jään läpi näkyi pohjakivet, mikä tuntui aika hurjalta luistellessa. Naskalit, kirves, kelluntatakki ja välillä seura turvasivat menoa.  Ensi hätään luistelin punaisilla lainaluistimilla, mutta sitten bussi toi omat retkiluistimeni. Monta päivää oli lauhaa ja tyyntä, ihanteelliset olosuhteet. Pakkasen kiristyessä ja jään vahvistuessa jää alkoi pitää ääntä. Se rasahteli, paukahteli ja ujelsi. Vaikka tiesin jään siinä vaiheessa varsin vahvaksi, silti äänten mukana alkukantainen pelon tunne hulvahti kehon läpi. Siinä sai rauhoitella itseään ja pitää pään kylmänä.  

Olen todella kiitollinen tästä luistelumahdollisuudesta. Se on ehdottomasti yksi hienoimmista hetkistäni Kilpisjärvellä.

Onnen Tyttö Kilpisjärvellä

Tunsin oloni erityisen onnekkaaksi tänä keväänä, kun sain kutsun Kilpisjärvelle. Monen muun vakiokävijän tavoin olin jo ehtinyt maistella karvasta pettymystä siitä, kuinka Suurtuntureiden valkoiset kyljet jäisivät koskettamatta koronakeväänä. Toisin kävi. Apuani tarvittiin ja samalla pääsin tuulettumaan tunturiin.

Kilpisjärven ilme oli erilainen kuin muina keväinä. Kovin oli hiljaista, kun paikalta puuttuivat niin norjalaiset kelkkailijat kuin suomalaiset hiihtoporukatkin, puhumattakaan örveltävästä pilkkikansasta. Lunta oli tuprutellut ennätyspaljon. Ihailin monin paikoin koskematonta hankea.

Kipusin tulopäivänä suksilla Saanan nokan alle. Pidän tämän kuvan pelkistetystä ilmeestä, jossa  näkyy vain ylimpänä kasvava yksinäinen tunturikoivu ja Saanan nokka.

Hanki kantoi kaikkialla! Hiihtelin tällä kertaa enimmäkseen lähikoivikoissa voimieni mukaisesti. Toisaalta mieltä jomotti, kun en jaksanut tuttuun tapaan nousta ylös tuntureille, mutta sitten huomasin koivikkoon kätkeytyvän kauneuden. Jokainen puu kasvaa omannäköisenään ja koivikossa puikkelehtiminen suksilla on aika hauskaa. Välillä istahdin kaatuneelle rungolle kuuntelemaan äänikirjaa. Uskon uupumuksen menevän aikanaan ohi, kun kunnioitan voimavarojani nyt ja jatkossa. Ruotsin ja Norjan puolelle ei olisi ollut edes lupa hiihtää.

Majapaikkani pihapiirissä oli lumikinos, johon lunta kertyy metrikaupalla joka talvi. Leikittelin ajatuksella lumiluolan kaivamisesta. Voisin kaivaa pikku hiljaa, monena päivänä ja ei sen väliä, jos valmista ei tulisikaan... 

Mutta valmista tuli muistaakseni kolmantena päivänä. Ylemmässä kuvassa näkyy lumiluolan suuaukko, josta kumarrutaan sisälle avaraan tunneliteltan muotoiseen onkaloon. Sisustin luolan mm. porontaljoilla ja nukuin siellä yön tuplamakuupussiin kääriytyneenä. Aamulla saunan lämpö tuntui ihanalle. Aikoinaan opaskouluaikoina nukuin paljon ulkona ja silloin totuin ulkoilmaan niin, etten olisi halunnut enää sisällä nukkuakaan. Nyt yksi yö ulkona riitti.

Vappupäivän retki sai minut kiljahtelemaan riemusta! Istuimme moottorikelkan vetämässä reessä Kilpisjärveltä Haltille. Onko kauniimpaa kuin valkoiset tunturit toisensa jälkeen! Sää vaihteli moneen kertaan päivän mittaan. Näkyvyyttä oli välillä kymmeniä kilometrejä ja välillä taas emme juurikaan nähneet eteemme. Yksi meidän porukasta laski Haltilta alas potkukelkalla, minä sujuttelin suksilla suu messingillä. Suomen korkeimmalta kohdalta laskiessani  tunsin olevani monella tavalla lähellä taivasta.

Haltin postilaatikko on uusittu. "Huonompi se on kuin vanha, ei edes vihko pysy kuivana. Kuinka siihen silloin voi kirjoittaa nimensä?", paikallinen moottorikelkkakuski jupisi.

Toivon kaikille lukijoille voimia tähän korona-aikaan. Tämä on raskasta monelle, ollut myös minulle.  Kotivinkki-lehden toimittaja haastatteli äskettäin minua tunturiretkeilystä, kun he haluavat lehtijutullaan innostaa ihmisiä liikkumaan kesäluonnossa. Luonto on ihmeellinen paikka. Se parantaa sanattomasti - riittää, kun sinne menee. 

Kelo kutsuu koskettamaan

Hopean harmaissa kelopuissa on jotakin viehättävää. Nämä pystyyn kuolleet puuvanhukset seisovat ylväinä vanhoissa metsissä. Kuorettoman kelon ihomaisen sileä tai toisinaan uurteinen pinta tuntuu talvellakin käteen lämpimältä, ellei se satu olemaan jään tai lumen peitossa. Minulla on jokin tarve silitellä kelopuun pintaa, olenpa joskus painanut poskenkin puuta vasten.

Ei oikein tiedetä, mikä saa elävän puun, vaikkapa männyn kuolemaan ja kelottumaan. Jos Ylläksellä haluaa ihastella vanhoja kelopuita, yksi hyvä paikka on laskeutua Maisematien näköalapaikalta suoraan alas vanhaan metsään.

Oletko nähnyt Ylläsjärven liikenneympyrän? Harmaat, oksaiset kelopuut näyttävät upeilta varsinkin lumisina ja valaistuina. Olen ottanut tavakseni kehua ryhmille kuuluisaa liikenneympyrää. Kerran kuitenkin bussilastillinen brittejä hörähti nauramaan, kun joulukuisessa vesisateessa koko maailma taisi näyttää umpisurkealta. Hehkuta siinä sitten...

Kelopuu on ollut myös suosittu rakennusmateriaali. Ylläksellä näkee aika paljon kelomökkejä. Vierailin vähän aikaa sitten muoniolaisen kuvataiteilija Veli Koljosen kelolinnassa. Valtava kelorakennus tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Itse rakennus on ehdottomasti yhtä mieleenpainuva kuin monilahjakas taiteilija tauluineen.   

Mikä sitten on konkelo? Alimmassa kuvassa kelopuu on kaatunut toista puuta vasten. Siinä taitaa olla kelokonkelo ja vieläpä kaikilla herkuilla eli lumipeitteellä varustettuna! Tänä talvena vasta tajusin, miksi ranskalaiset oppaat selittävät niin innokkaasti kelon lisäksi suomalaisen termin "konkelo". Mikä siinä naurattaa? Voit tarkistaa itse sanakirjasta (con), mutta minä en ole sitten antanut tätä vinkkiä! Joskus konkelon ääntä voi jäädä kuuntelemaan, kun se narisee tai valittaa kihnatessaan toista puuta vasten. Ei kuitenkaan kannata lähteä vapauttamaan konkeloa omin päin, se on turvallisinta jättää ammattilaisille.

Oletko leikkinyt naavaviiksillä?

Mokoma pelleily naavaviiksillä toimii mainiosti myös ryhmän kanssa. Kerran tapahtui tilanne, jossa taistelin pokan pitämisen kanssa. Selitettyäni naavan olevan arvokasta talviravintoa poroille, japanilaiset nyökkäilivät hymyillen ja alkoivat mutustella naavaa. Epäilen heidän kielitaitoaan... Kai sitä voi ihminenkin syödä, mutta ainakin ranskalaiset asiakkaani ovat kertoneet arvostavansa kotimaassaan hieman erilaista kulinarismia...

Puhutaan naavasta ja luposta, jotka ovat puussa kasvavia jäkäliä. En pidä mitenkään tarpeellisena selittää ulkomaalaisille, kuinka erottaa naavan luposta. Mutta halutessaan asian voi selvittää venyttämällä jäkälää sormien välissä. Naava venyy ennen katkeamistaan, luppo napsahtaa nopsaan poikki. Tätä partamaista jäkälää on kahta eri väriä, tummaa ja vihertävää. Olen törmännyt Ylläksen seudulla enemmän tummaan luppoon ja ehkä siksi lumouduin löytäessäni satumaisen vihreän naavametsikön.

Nämä kauniit, joskus pitkinäkin riippuvat jäkälät ovat herkkiä ilmansaasteille. Lapissa on Euroopan puhtainta ilmaa - niinpä naavat ja lupot kukoistavat. Joskus katselen kuinka porot ovat syöneet jäkälän alaoksilta, mutta ylhäällä porojen tavoittamattomissa kasvaa tätä herkkua vielä.

Löytämäni naavametsikkö viehättää minua. Olen käynyt siellä useamman kerran - kuunnellut tuulen huminaa kuusen latvoissa, katsellut naavapartojen keinumista tuulessa, tuntenut naavan karheuden poskilla. Sujautin reppuuni naavatupsun ja nyt se ilahduttaa luontoasetelmassani kotona.

"Lumipallona" pomppiva jänis

Pupujussikoitten jälkiä tulee vastaan ristiin rastiin Ylläksen metsissä. Matkailijoiden kanssa liikkuessa on ollut varma nakki päästä tunnistamaan jäniksen jälkiä - ei sellaista pyryä, etteikö joku loikka löytyisi. Jäniksellä ja lumikenkäilijällä on jotakin yhteistä. Iso jalanjälki auttaa pysymään hangen pinnalla ja mahdollistaa kulkemisen vaikka metrin syvyisessä lumessa.

Joskus kysytään, kumpaan suuntaan jänis on loikkinut. Minun on vaikea muistaa sitä muuten kuin, että helposti sen luulisi menneen päinvastaiseen suuntaan. Olenpa joskus esittänyt jäniksen loikkimista omalla keholla.  Lumikengät jalassa se vaatii melkoista notkeutta ja herättää hilpeyttä! Edessä on isojen takajalkojen jäljet vierekkäin ja takana pinemmät jäljet peräkkäin. Kuvassa jänis on loikkinut kuvaajaa kohti ja siinä vieressä on minun opastamani ryhmän jäljiltä lumikenkäpolku! Toimiikohan lumikenkäillessä sama ohje kuin latua avatessa eli "Jätä jälkeesi sellainen jälki, jota on kaunis katsoa"?

Moni ei meinaa ensin uskoa, että eläin voi vaihtaa turkin väriä ruskeasta valkoiseksi. Kännykkäkuvat jäniksestä kesä- ja talviturkissa saa viimeistään epäilijän lampun syttymään. Jäniksen näkemiseksi ryhmän kanssa tarvitaan hereillä oloa ja onnea, mutta joskus pitkillä loikilla pomppiva "lumipallo" näyttäytyy ja herättää ihastusta. "Onpa se iso ja valkoinen! Ja mustat korvanpäät!"

  

Kesällä jäniksen on helppo löytää ravintoa, kun luonto pursuaa kaikenlaista vihreää syötävää. Tuntuu oikeastaan ihmeelliseltä, että jänis selviytyy talvesta jyystämällä puun kuorta ja pikkuoksia. Olen nimittänyt yhden haapametsikön leikillisesti alueen suosituimmaksi ravintolaksi, jonka asiakaskunta koostuu jäniksistä. Jokaiseen puuhun osuneesta mittavasta syöntijäljestä näkee, että haapa on varsinaista herkkua. Aika harvoin olen nähnyt jäniksen papanoita niin paljon kuin kuvassa, koska jänis syö yleensä papanansa uudelleen. Jäniksen tuoreita syöntijälkiä on helppo löytää maastosta. Ne hohtavat vaaleina kauas.

 

Millainen muisto sinulla on ensimmäisestä kuulemastasi lastenlaulusta? Minä alan hyräilemään: "Jänis istui maassa torkkuen, torkkuen. Mikä sull´ on jänönen, kun et enää hyppele? Hyppää pois, hyppää pois, hyppää pois!"

Lumen painava kauneus

Sain uuden idean ottaa kuvia luontoretkiltäni Ylläksellä ja kirjoittaa lyhyitä tarinoita - "pörösiä", lastuja tai miksi niitä nyt haluaakaan nimittää. Teen tästä pienen sarjan yhteiseksi iloksi ja ehkäpä lohduksi vaikkapa niille ihmisille, joiden Lapin loma nyt peruuntui. Tai ihan kenelle tahansa. Samalla hoidan itseäni ja luontosuhdettani.

Olen saanut koko talven seurata, kuinka puut ovat välillä kannatelleet raskasta lumikuormaa ja kuinka sitten tuuli on tupsautellut lumet alas ilman lauhtuessa. Lumen pehmentämät muodot, varsinkin tykkylumiset kynttiläkuuset näyttävät mielikuvituksellisen kauniilta, samoin huurteiset oksat. Ehkä eniten olen haukkonut ihastuksesta henkeä, kun olen lumikenkäillyt kuun valossa  kipakassa pakkasessa ja huomannut puun oksilla kimaltelevia lumihiutaleita. Silloin olen päässyt sukeltamaan sellaiseen taianomaiseen maailmaan, joka harvoin avautuu.

Nyt eletään jo maaliskuun lämpöä, jolloin lumipeitteisiä puita on harvassa. Moni keskieurooppalainen lomailija ja miksei vaikka eteläsuomalainenkin on kertonut talven mittaan, kuinka kotimaisemissa vettä on jaksanut sataa, aina vaan. Jos se kaikki olisi tullut lumena... Samalla kun Lapissa on ihastuttu ja vihastuttu jatkuvaan lumentuloon.

Kuvassa kovan onnen kuusikaverukset ovat samassa jamassa. Toisella on vielä lumihuppu silmillään, toinen jatkaa jo elämäänsä latva katkenneena.

Kerran lumikenkäilin japanilaisryhmän kanssa Talven ihmemaassa eli suomalaisessa tavallisessa metsässä. Kerroin, kuinka lumi voi rasittaa puita, jopa katkoa oksia tai latvan painollaan. Tämän jälkeen nämä huomaavaiset matkailijat katsoivat asiakseen kopsutella reitille osuneet puut vapaiksi lumesta!

Lumen ympäröimät puut saavat välillä katsojan näkemään siinä vaikka minkälaisia otuksia tai olioita. Minä näen toisinaan, varsinkin nälkäisenä, lumiset muodot kermaleivoksina. Voi kun saisi nuolaista!

Auttaako luonto korona-ahdistukseen?

Jokainen meistä tuntee nyt ahdistusta ja reagoi siihen omalla tavallaan. Tai ainakin jokainen, joka ymmärtää tilanteen vakavuuden. Ahdistus lienee terve ja ymmärrettävä reaktio. Kuinka sitä puristavaa tunnetta pystyy sietämään ja kuinka siihen etsiä helpotusta? Jos vaikka viina ja sauna ei riitäkään...

Olen safarioppaana Ylläksellä opastanut enimmäkseen ulkomaalaisia turisteja tautitilanteen kehittyessä eri puolilla maailmaa ja nähnyt erilaisia reaktioita. Meillä Ylläksellä ei ole kiinalaisryhmiä asiakkaina, mutta osa eurooppalaisista matkailijoista otti välimatkaa japanilaisiin turisteihin. "Ovatko he kiinalaisia?" "Ei, he ovat japanilaisia." Silti moni katsoi parhaaksi pysyä pienen matkan päässä. "Siltä suunnalta ne ovat kuitenkin..." Siinä vaiheessa se tuntui ylireagoinnilta.

Nyt on tultu tilanteeseen, jossa viimeiset ranskalaisryhmät lennätettiin hieman etuajassa kotiinsa. Ja tuntuu kuin se olisi tapahtunut viime tipassa. Nyt on aika suojautua. Yksi ranskalaispari osallistui juuri ennen kotiin lähtöään huskysafarille, mutta ei pystynyt rauhoittumaan siihen hetkeen. Ahdistuneet kännykkäpuhelut ja -viestit veivät huomion, mutta saivathan he "suoritettua" vielä yhden aktiviteetin ennen varmasti ankeaa Ranskan karanteeniaan.

Sain aiemmin toimia oppaana lumikenkäretkellä isolle ranskalaisryhmälle. Tullessaan he vaikuttivat jonkin verran ahdistuneilta ja jännittyneiltä, ymmärrettävää tässä tilanteessa, mutta retken lopussa kiittelivät vuolaasti onnea sädehtien. Taivalsimme vanhassa metsässä hiljalleen kulkien ja kertoilin heille vastaan tulleista luonnon ihmeistä. Ne ihmeet olivat tässä ja nyt, tavallisia meille suomalaisille - esimerkiksi jäniksen jäljet. "Todellako ne vaihtavat väriä talveksi, voiko olla?" Näytin kännykästä kuvaa jäniksestä valkoisena ja ruskeana, totta se on. Osa porukasta jopa onnistui näkemään valkoisena "lumipallona" juoksevan jäniksen. Koivussa kasvavasta pahkasta voi tehdä kuksan, tällaisesta näin. Keloa on mahtava koskettaa, kun sen pinta tuntuu talvellakin lämpimältä, joskus jopa kuin iholta. Yhden pikkukuusen latvassa on iso "lumihattu" ja vieressä näkyykin latvasta katkennut kuusi. Ja kuinka Lapin kynttiläkuuset ovatkaan "viisaita" kasvaessaan hoikkina, kun voivat näin pudottaa helpommin lumikuormansa.

Kerroin tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisinta kansaa. Asumme luonnon keskellä ja olemme osa luontoa. Päätimme etsiä kukin mieleisen kohdan ympäristöstä, sulkea silmät ja olla vain siinä. Avatessani silmät tunsin jotenkin uudistuneeni.  Pysähdyimme kuuntelemaan lapintiaisten ääntelyä ja ihmettelimme palokärjen keloon hakkaamia koloja. Leikimme naavaviiksillä ja nautimme hengittäessämme Euroopan puhtainta ilmaa. Tänä talvena, kun lunta on ennätyspaljon, olen neuvonut ihmisiä upottamaan sauvan alaspäin hankeen. Sinne se sujahtaa piiloon. Kuvaa tai videota siitä voi olla myöhemmin arvokasta katsella. Kuinka arvokasta se nyt voikaan henkisesti olla, kun kotikaranteeni Ranskassa on todellisuutta ja sen kestosta ei ole vielä tietoa!

Tänään rauhoituin itsekin, kun porosafarille osallistui tolkun suomalainen perhe. He nauttivat joka hetkestä ja saamastaan erityiskohtelusta ainoina asiakkaina. Lapset pukivat kelkkahaalarit päälle, jotta voisivat nauttia rekikyydistä purevan tuulen tuiskeessa. Sain itsekin ajaa yhtä poroa ja kuinka ollakaan pudotin vahingossa toisen ohjausnaruista. Siinä tuli vähän hämminkiä, mutta reki ei sentään kaatunut. Saan varmaan kuulla asiasta monta kertaa! Takanani nuori poro vasta harjoitteli reen vetämistä. Se läähätti korvani juuressa kieli pitkällä ja suu vaahdossa, välillä vasemmalla ja välillä oikealla puolella. Mietin vain, että sellaista se uuden taidon opettelu on itse kullekin... Kyllä se siitä.

Ihmiset reagoivat eri tavoilla huolestuttaviin koronauutisiin. Minä olen seurannut tarkasti uutisia, jotta tiedän missä mennään, mutta ahdistus on vienyt energiaani. Asettelin ostamani kohtuullisen määrän vessapaperia esille, jotta voin "tuntea" turvallisuuden tunnetta, niin kuin psykologit ovat väittäneet. Vaikka ruokatarvikkeita ei kehoitetakaan hamstraamaan, koen vastuulliseksi varata kotiin sen verran ruokaa, että selviän tarvittaessa sairastuttuani.

Nyt töiden loppuessa otan tavoitteeksi pitää huolta henkisestä hyvinvoinnistani menemällä luontoon ja tarkkailemalla siellä kaikenlaista. Jos joudun jäämään sisälle, varaudun siihen miettimällä etukäteen, mitä kaikkea voin tehdä. Lukea kotona olevia kirjoja, katsella sarjoja netin kautta, kuunnella musiikkia, kirjoittaa ja maalata. Siivoilla kaikessa rauhassa - ei niin, että alta pois, vaan läsnä ollen. Tehdä ruokaa ja leipoa. Soittaa tutuille. Ja nukkua. Nukun muutenkin paljon, mutta nyt tämä tilanne väsyttää vielä lisää.

Kysyin tänään suomalaisperheen isältä, kuinka he käsittelevät tilannetta lastensa kanssa. Minuakin helpotti heidän tapansa jatkaa elämää niin normaalina kuin se on mahdollista. "Tämä ei ole maailmanloppu, tämä kestää aikansa ja sitten mennään eteenpäin."