Peikkojahdissa Tromssan Hattenilla

Tromssan museot ovat tulleet tutuiksi kolutessani niitä läpi yksi toisensa jälkeen. Tulevan opastyön vuoksi pääsen museoihin onneksi maksutta sisälle ja minulla on hyvää aikaa sulatella tietoa. Jätin viimeisten käyntikohteiden joukkoon Troll Museumin, Peikkomuseon, kun kuvittelin peikkoja jotenkin lapsellisiksi. Matkamuistoina myytävät rumat isonenäiset otukset eivät ole koskaan puhutelleet minua.

Peikot heräsivät minussa kuitenkin museossa henkiin ja inspiroiduin monella tasolla. Olenko päässyt norjalaisuuden ytimeen? Troll Museumissa esiteltiin muun muassa luonnossa esiintyviä peikkomaisia kiviä tai kalliomuodostelmia ja näytettiin kartalla sijainti. Huomasin, että yksi kiinnostava peikko istuu kivettyneenä kotisaareni kainalossa ja minun olisi helppo käydä tervehtimässä kaveria. Sain museo-oppaalta tarkat ohjeet peikon löytämiseksi ja hän teroitti vielä, että mukaan on varattava jääraudat kenkiin ja otsalamppu päähän näin kaamoksen kynnyksellä (en tosin tarvinnut käyttää). Olin ymmärtänyt ostaa kunnolliset jääraudat jo muutamaa päivää aiemmin. Silloin taiteilin jäisellä Rödtindenin (470 mmpy) rinteellä kaupunkiin sopivilla liukuesteillä ja eräs retkeilijä huomautti, että varustukseni on riittämätön. Todellakin. 

Ystävällisen museo-oppaan näyttäessä minulle Hattenin sijaintia huomasin, että samannimisiä tuntureita Norjassa löytyy aika monta. Nyt valitaan Hatten Tromsö esim. Google Mapsissa. Latasin kännykkääni Norges kart -sovelluksen ja sieltä etsin oikean Hattentunturin, joka sijaitsee Kvalöyassa, 657 mmpy. Pysäköin auton saamieni ohjeiden mukaisesti pienen tien varteen kääntöpaikan reunalle ja huomasin, ettei paikalla ollut minkäänlaisia opasteita. Polkukin näytti vaatimattomalta. En siis olisi osannut tulla tänne ilman vinkkiä. Venytin jääraudat huolellisesti kenkiin kiinni ja tarkistin, että piikit osoittavat alaspäin. Myyjä oli varoitellut kenkien menevän piloille, jos piikit jäävät vahingossa kengän pohjaan päin. Toisella kädellä hain tukea teräväkärkisellä suksisauvalla. Aluksi helppokulkuinen polku joudutti matkaa vauhdikkaasti, mutta sitten alkoi jyrkempi ja jäinen osuus. Totuttelin vasta ensimmäistä kertaa käyttämiini jäärautoihin ja voi vietävä kuinka niistä tuli retken aikana mun parhaat kaverit! 

Silmä tarkkana tiirailin kaikkia kiviä, etten vain luiskahda peikon ohi. Peikko olisi kuulema minua matalampi ja aivan polun vieressä. Retkeilyyn tuli aivan uusi perspektiivi peikkojahdin mukana. Huomatessani peikon puolimatkassa huipulle tiesin heti, että tässä se on. Peikko istui kaltevalla kalliolla kiiltävällä jäällä, joten vain jääraudat jalassa saatoin tervehtiä Hattelauspeikkoa nenät vastakkain. 

Peikko katselee komeissa maisemissa tuntureille ja vuonoille - ja se kyllä huomaa jokaisen ylös kiipeävän retkeilijän. 

Peikkokuume iski minuun Troll Museumissa ja siihen auttaa vain aidon peikon tapaaminen. Peikko Hattelausin tarina on kerrottu museossa. Peikothan eivät kestä päivänvaloa vaan kivettyvät auringon säteistä paikalleen niin kuin Hattelausillekin kävi hatun lennähtäessä pois päästä.

Tällaiset jääraudat pelastivat retkeni jäisellä tunturin rinteellä. Tuntui kyllä mukavalta huomata, että jää ja kova lumi eivät estä retkeilyä, vaan kyse on oikeasta varustautumisesta. Ja hyvin kulkee!

Millä muulla tavalla Troll Museum innoitti minua? Norjalaiset kansantarinat kuhisevat peikkoja, joita ovelat ihmiset huijaavat. Opin, että peikkoja löytyy metsästä, vuorilta ja mereltä, jopa vesiputouksillakin asustaa omat peikkonsa. Ibsenin kirjoittama Peer Gyntin tarina ja Griegin säveltämä musiikki alkoivat kiehtoa niin, että nyt kuuntelen kotona Griegiä ja kaukaisesti tutut palaset asettuvat mielessä kokonaisuudeksi. Museo-opas oli pukeutunut teemaan sopivasti kuin kuvassa selin oleva vihreämekkoinen prinsessa kohtauksesta Vuorenkuninkaan luola. 

Vautsi vau valasretkellä

Miksi epäröin valasretkelle lähtöä? Tehtyäni lopulta päätöksen olin liekeissä niin valmistautuessani, safarin aikana kuin vielä seuraavanakin päivänä. Paitsi asiakkaan roolissa halusin nähdä myös ammatillisesti miten valassafari järjestetään ja kuinka oppaat siellä toimivat. Retken kestoksi oli ilmoitettu 7-9 tuntia. Varasin mukaan monipuoliset eväät varmuuden vuoksi vaikka tämän safarin kerrottiin olevan ns. all inclusive. Myöhemmin kiittelin itseäni omista ruoista. Sen verran vaatimattomat olivat tarjoilut firman puolesta: keksejä ja kahvia/teetä sekä pelkkä kasviskeittolautanen aivan loppumatkasta. 

Edellisenä iltana perehdyin eri valas- ja lintulajeihin englanniksi, jotta pysyisin hyvin kärryllä opastuksessa. Opas kertoi, että silliparvet ovat uineet viime aikoina Tromsasta pohjoiseen sijaitsevan Skjervöyn lähellä. Kukaan ei tiedä miten pitkään kalat seuralaisineen viipyvät alueella. Sillit houkuttelevat alueelle saalistajia: kalastaja-aluksia, nälkäisiä valaita ja meitä valaiden katselijoita. Laivamatka Tromsasta Skjervöyn seudulle kestää kolmisen tuntia. 

Jo matkan varrella näimme miekkavalaita uimassa pieninä parvina monessa kohtaa ja myöhemminkin tuon tuosta. Sain otettua miekkavalaiden sulavasta ja iloisen näköisestä polskuttelusta hienon videon, mutta valitettavasti en onnistunut lataamaan sitä blogiin. Nyt on tyydyttävä videosta ottamaani kuvakaappaukseen. Päätin retkellä keskittyä etupäässä aitoon kokemukseen jatkuvien kuvausyritysten sijaan. Laivan liukkaalla kannella keinuvassa liikkeessä pelkäsin myös kännykän luiskahtavan mereen. 

Mustavalkoiset delfiineihin kuuluvat miekkavalaat voivat painaa lähes10 tonnia ja olla melkein 10 metrin pituisia. Miekkavalaan korkea selkäevä näkyi selvästi ja niiden aaltomainen uinti näytti silmiini hyvin kauniilta ja sulavalta. Miekkavalas on luokiteltu maailman nopeimmaksi merinisäkkääksi. Ne pystyvät pyrähdyksissä uimaan lähes 50 km/h.

Opas varoitteli etukäteen ettei takuuta valaiden ilmestymisestä ole, mutta useimmiten safarilla nähdään ainakin yhtä valaslajia. Tällä retkellä onnistuimme näkemään "pienten" miekkavalaiden lisäksi kahta jättimäistä valaslajia: ryhävalaita ja harvinaisia sillivalaita. Ryhävalas painaa 25-48 tonnia ja pituus vaihtelee 12-18 metrin välillä. Sillivalaan paino vaihtelee 30-75 tonnin välillä ja pituus on 18-27 m. Tai siis näimme näiden valaiden hengityssuihkun ilmassa ja sitten valtavan pitkän selän vedenpinnan yläpuolella. Valitettavasti mainoskuvista tuttua näkymää valaan pyrstöstä emme onnistuneet todistamaan. Alla olevassa kuvassa ui sillivalas.

Ohjeissa neuvottiin pukeutumaan lämpimästi ja tunsin kyllä onnistuneeni säänmukaisessa pukeutumisessa marraskuisella Jäämerellä moneen kerrokseen villaa ja firman tarjoamaan haalariin kääriytyneenä. Näin tarkenin katsella valaita kannella tunnista toiseen.

Ihmettelin aluksi mitä ihmettä nuo pienet kumiveneet tekevät. Kyydissä istui sukellusasuihin pukeutuneita ihmisiä valmiina hyppäämään veteen heti kun valasparvi uisi vieressä. Nämä pienet veneet menivät rohkeasti aivan valasparvien uintilinjojen lähelle, laivat taas pysyivät vähän kauempana. Näytti suorastaan pelottavalta, kun ihmiset hyppäsivät veteen valtavien valaiden viereen. Ainakin sain perspektiiviä ihmisen ja valaslajien koosta. Olin lukenut netistä tapauksista, joissa miekkavalaat ovat aiheuttaneet eläintarhoissa hoitajiensa hukkumisia. Kysyin laivamme kapteenilta: "Voiko valaiden lähellä uiminen olla vaarallista?" Hän naurahti: "Miksi valas söisi kumimiehen, kun tarjolla on mielin määrin rasvaista silliä?" Jäin pohtimaan asiaa ja tunsin olevani turvassa valaita isommalla laivalla. Mutta toisaalta - voin vain kuvitella sitä jännityksen määrää, kun saa olla samassa vedessä vapaana uivien valaiden kanssa. Pidätin hengitystä, kun huomasin pienten kumimiesten uivan arviolta noin kymmenen metrin päässä valtavaa ryhävalasta. Tämä määrä jännitystä riitti minulle.

Useita valtavia kalastusaluksia liikkui samoilla vesillä. Muuten, opas ei varoitellut turhaan laivan kannen liukkaudesta ja kaikkien neljän raajan käyttämisestä. Käväisin keikkuvalla yläkannella vain kerran. Tulin sieltä alas pikavauhtia kuin liikettä tarkkaan harjoitelleena stuntnaisena. Jotenkin liu'uin yläkannella kohti portaita ja jatkoin siitä sujuvasti matkaani seitsemän teräsporrasta alas niin, että vain kantapäät koskettivat askelmien etureunaa ja kädet kevyesti luisuen kaiteella. Alastulo hallitusti ja säikähtäneiden ihmisten hämmästykseksi loihdin kasvoilleni iloisen hymyn. Lausuin huolettomasti: "I was quick!" Sitten luikahdin sisälle syömään Käck-karamellin. Oli hyvä päivä pitää karkkipäivä, kääk!

Laivan kapteeni pysähtyi kalastamaan poikansa kanssa nähdessään pienen kalastusveneen alueella. Se oli kuulema hyvä merkki. Heti siiman laskettua riittävän syvälle turska nappasi kiinni. Poika sai kelata tosissaan siimaa ennen kuin turska nousi vedestä.

Kun toisella yrityksellä ei heti tärpännyt, kalastus jäi sikseen. Ehkä kapteenilla oli muutakin tekemistä...

Valassafareita järjestetään marras-tammikuussa. Tromsassa eletään viimeisiä päiviä ennen kaamoksen alkamista. Nyt oli mitä parhain hetki ja sää lähteä meriretkelle. Kyllä maailma on kaunis! 

Ja noin ammatillisesti arvioiden, hmmm... opas kertoi kyllä mikä valaslaji näkyi milloinkin, mutta muut tiedot sain kaivaa netistä ihan itse. Laivalla oli esillä valasjuliste, josta näki hyvin eri valaiden koot ja niiden nimet eri kielillä, jopa suomeksi. Opas keskusteli vain edessä istuneiden ihmisten kanssa, mikä harmitti minua, kunnes älysin änkeytyä paikalle. Sain katsella oppaan ottamia upeita valokuvia aiemmilta retkiltä ja kyllä vain, sieltä löytyi valaan pyrstökuvakin!

Arkipäivän askareita Norjassa

Mitä asioita on hoidettava ensimmäisenä, kun muuttaa Norjaan töihin lyhyeksi aikaa, siis alle puoleksi vuodeksi? D-numeron eli väliaikaisen sosiaaliturvanumeron hankkiminen on avain muiden asioiden aukeamiseen. Varasin ajan Tromsan verovirastosta jo hyvissä ajoin. Työsopimus ja passi kourassa verovirkailija laskeskeli veroprosentin loppuvuodelle ja taikoi minulle tuiki tärkeän D-numeron. Ymmärsin olla ylpeä D-numerostani, kun en ollut saanut hoidettua joitakin asioita ilman sitä. 

Vasta D-numeron saatuani pystyin hakemaan Norjalaisen pankkitilin avaamista. Voinhan toki maksaa joka paikassa Visallakin, mutta palkanmaksua ja ruokakaupan ostoksia on kätevämpi hoitaa paikallisella tilillä. Norjassa on käytössä NOK kr eli Norjan kruunut. Hinnat on helppo muuntaa euroiksi, kun esim. yksi euro vastaa aika tarkalleen kymmentä NOK kr. Ja kyllä se yleinen käsitys Norjan hinnoista pitää paikkansa, kaikki maksaa pöyristyttävän paljon. Kuvan jääkarhu komeilee Tromsalaisen pankin tiloissa takanaan pulleat säästöpossut. Norjassa jääkarhuja elää vain Huippuvuorilla, mutta niitä näkee täytettynä Tromsassa arvonsa tuntevissa paikoissa esim. kalleimmissa turistikaupoissa - tai pankissa.

Tromssan kirjastorakennus on paitsi komea ulkoapäin, myös maisema sisältä katsottuna yllättää kauneudellaan. Meri ja vastapäinen Storsteinen tunturi (421 mpy) näkyvät hienosti avarista ikkunoista. 

Kirjastokortin hankkiminen on tainnut olla ainoa yhdellä kerralla hoituva asia, kun norjalaiset näyttävät pitävän kankeaa byrokratiaa ja pilkun viilaamista suuressa arvossa. No joka tapauksessa, suomenkielisiä kirjoja löytyy kuvassa olevan hyllykön verran. Lainasin samantien Jari Tervon  Rovaniemelle sijoittuvan romaanin ja Tuula Väisäsen kirjan, joka kertoo suomalaisista Jäämeren rannalla kalatehtaalla. Siis hoidin koti-ikävää ja hankin perspektiiviä.

Jätehuolto on Tromsassa järjestetty notkeasti. Jätepusseja eri jätteille (muovi, ruoka ja paperi/pahvi) on tarjolla ilmaiseksi useissa ruokakaupoissa. Kotona roskat lajitellaan oikean värisiin pusseihin ja tipautetaan alla kuvassa näkyvästä luukusta sisään. Kone lajittelee sitten roskat tunnistamalla pussin.

Tromsassa toimii aktiivisesti nuorekas suomalainen yhteisö, Tromssan ruijansuomalainen yhdistys. Kävin yhdessä kahvilatapaamisessa ja pian aion myös saunoa puulämmitteisessä rantasaunassa heidän kanssaan. Lähiaikoina he järjestävät Itsenäisyyspäiväjuhlan ja kirkossa lauletaan kauneimpia joululauluja suomeksi.

Norjaan töihin hakeutuessa useimmiten vaaditaan Norjan kielen taitoa. Tulevassa opastyössäni puhutaan pelkästään englantia (ja saksaa) niin asiakkaiden kuin työyhteisönkin kanssa. Omia asioita hoitaessa olen kuitenkin huomannut, että esim. päätökset tulevat kotiin norjaksi tai opastustekstit saattavat löytyä vain Norjan kielellä. Ruotsin kieltä taitavana pystyn ymmärtämään norjaa aika hyvin kirjoitettuna, kun käytän siihen aikaa. Sen sijaan puhuttuna saatan pudota kärryiltä aika piankin. Siksipä astelin reippaasti Punaisen Ristin järjestämälle ilmaiselle Norjan kielen kurssille. Siellä meitä eri puolilta maailmaa Norjaan tulleita keskusteli pienryhmissä paikallisen vapaaehtoisen työntekijän johdolla. 

Tupsahdin talveksi Tromsan tuntureille

Hip hei hurraa! Yksi pitkäaikainen haaveeni on toteutumassa, kun sain talveksi opastöitä Norjasta, Pohjolan Pariisiksi kutsutusta Tromsasta. Pieni, mutta sievä majapaikkani sijaitsee naapurisaarella, Kvalöyassa aivan tunturin juurella, meren rannassa. Marraskuun aurinko suo anteliaasti viimeisiä säteitään ennen kuusi viikkoa kestävän kaamoksen alkamista. Miltä näyttää ja tuntuu pimeä aika koko joulukuun? Kuinka kiihkeästi odotan sitten tammikuun puoliväliä, kun valoa taas pilkahtaa. Paikalliset ihmiset kehuvat maaliskuuta upeaksi ulkoilukuukaudeksi tunturissa. Lumessa ja valossa. Vaikka tämän pitäisi olla tuttua Lapin ihmiselle, tunnen olevani elämässä uudessa kohdassa. Kaikki tuntuu yht´äkkiä tuoreelta.

Kun asuu meren ja tunturin välissä, niin maisemat ovat kohdallaan. Pakkasin reppuun kahvit, kartan sekä kuumaa keittoa ruokatermariin. Alhaalla meren lähellä maa litisee ja lotisee vaelluskengän alla, mutta ylhäällä tunturissa kuiva kylmyys kovettaa maan helppokulkuiseksi. Tiheän tunturikoivikon jälkeen hengästyneelle ja monen tauon tarvinneelle kiipeäjälle avautuu avoin paljakka. Ilmankos pohkeissa polttelee, nousua kertyy noin 450 m! On ihanan tyyntä. Helppo olla. Tarkistan kartasta tunturin nimen ja en ole uskoa silmiäni. Kotitunturini nimi on Finnlandsfjellet! Tunnen oloni kotoisaksi. 

Katselen ympärilleni ja joka puolella siintää sinisiä vuoria tai tuntureita sekä vuonoja. En oikein osaa päättää mihin suuntaan osoittaisin kameralla. Marraskuinen tunturi näyttää ensin aivan elottomalta, sitten huomaan vitivalkoisen kiirunan kipittävän aivan jalkojeni juuressa. Se ei vaivaudu nousemaan lentoon, vaan jatkaa kulkuaan kohteliaasti kauemmaksi. Muutamat näkemäni porot tarkkailevat menoani syödessään tai maassa makaillessaan. Lumilämpäreillä juoksevilla sopuleilla näyttää pitävän sitäkin enemmän kiirettä, ehkä ahnas peto voi napata koska tahansa. 

Paluumatkalla tunturikoivikossa huomaan pikkuparven punatulkkuja lennähtelevän sinne tänne. Päätän seikkailla tiheäksi istutetun kuusikon kautta ja samalla mielessä läikähtää muistot Kilpisjärven pihkalle tuoksuvista istutuskuusikoista. Tunnen oloni onnekkaaksi löytäessäni sammalikosta pieniä suppilovahveroita. Nyt saan lohen kanssa sienikastiketta!

Retkeillessä en voi olla vertaamatta Suomen ja Norjan tapaa järjestää asioita. Ainakin tässä lähellä tunturikoivikossa sijaitsevat laavut näyttävät silmiini jotenkin vaatimattomilta ja kotikutoisilta. Laavuihin on rakennettu sisälle penkit ja pöydät. Puuliiteriä ei löydy. 

T-merkki kertoo tämän laavun rakennuttajan, Den Norske Turistforening. 

Tätä laavua pystyy säätämään sään mukaan vetoketjullisella pressulla. Lämmittääkö pieni kamina sisällä? Laavun katto on peitetty kuntalla, joten se todellakin maastoutuu luontoon.

Kuplivaa suppailuniloa ilmassa!

Suppailin monena iltana peräkkäin Kökarin rantavesillä niin kauan kuin sää suosi. Sitten tuuli onkin puhaltelullaan pakottanut minut pysymään  turvallisesti maan kamaralla. Alkuhankaluuksien jälkeen suppailun ilo on pulpahtanut pintaan. Olin jonkinlaisessa flowtilassa supatessani myötätuuleen Kökarin koulun rannasta Sandvikeniin. Eteneminen tuntui niin helpolta ja kevyeltä. Olin onnellinen aalloilla ratsastaja lämmön helliessä ihoa. 

Yksi kauneimmista paikoista lähteä suppailemaan Kökarissa on kirkon rantakalliot. Kuvat ovat sieltä. Kallioille laskeudutaan Pyhän Annan kirkon takana olevalta lintulavalta rantaa kohti. Sieltä pääsee myös uimaan ja se on suosittu paikka ihastella auringonlaskua. 

Tykkään vaihdella suppailuasentoa. Laskeudun välillä polvilleen ottamaan vastaan veneiden aallot tai muuten tuulisessa paikassa - tai muuten vain vaihtelun vuoksi. 

Alussa on oma haasteensa löytää tasapaino silloin kun nousee seisomaan laudalle. You Tubesta katsomieni ohjeiden mukaisesti reilu pyllistys pitäen painon käsillä tuntuu toimivan. Kutsun toimitusta leikkisästi "ylösnousemukseksi".

Onnistuneen retken yksi kohokohdista on eväiden nauttiminen  rantakalliolla. Parhaassa tapauksessa termospullosta löytyy tilkka viiniä pakastemansikoiden kanssa. 

Kiitos kuvista Elisa!

Kuin vastasyntynyt poron vasa suppilaudalla

Onpa hauskaa opetella aivan uutta taitoa ja vähintään yhtä riemukasta on pölvästellä yrityksen ja erehdyksen kautta. Ihmisellä on oikeus omiin virheisiinsä, yrittää ensin jollakin tavalla ja huomata sitten, että näin se ei vissiin ainakaan toimi. Sen jälkeen on hyvinkin antoisaa katsoa opetusvideoita asiasta ja kokeilla ohjeiden toimivuutta käytännössä. 

Ystäväni Merja tarjosi jo talvella ostettavaksi laadukkaan, vähän käytetyn RedPaddle suppilaudan. Hän kertoi minulle etukäteen seuraavaa: "Hieman kapeampi malli ja terävämpi nokka kuin ihan aloittelijan laudassa. Silloin syö hyvin aaltoja ja sopii hyvin pituudeltaan pienikokoiselle. Lisäherkkuina on äänenvaimennin tyhjennysvaiheessa (on kova ääni muutoin). Takuuta viidestä vuodesta on käytettävissä vielä kolme vuotta. Tämä lauta on autollisella kätevä, kun se kulkee omassa kantorepussa, jota voi myös vetää perässä kuin matkalaukkua. Repussa kaikki tarvittava pumppuineen yms. Ei toki vedä vertoja kajakille jos siitä tykkää enemmän, mutta tämä kulkisi kaikkialla mukana autossa."

Mietin asiaa talvikuukausina paukkupakkasten Lapissa aina nukkumaan mennessä. Laatu maksaa, onko tämä liian kallis minulle vai onko tämä huipputilaisuus hankkia käytettynä helmi? Ajatukset karkailivat kesäiseen Kökariin ja hahmottelin jo paikkoja, joista voisin lähteä vesille. Näin mielessäni ilta-auringon kultaamia silokallioita, joita voisin ihastella suppilaudalta. 

Tavatessamme Merjan kanssa kesän alussa emmin vielä asiaa, mutta niin vain kaupat lyötiin lukkoon. Lisäksi hankin kevyen hiilikuitumelan, kelluntaliivit, vesitiiviin pussin tavaroille ja kännykälle sekä  kattotelineen autoon. On todella kätevää säilyttää suppilautaa valmiiksi täytettynä ja sitoa se kiinni auton katolle pikkumatkoille Kökarissa. Laudan pumppaaminen täyteen tai tyhjentäminen ja rullaaminen laukkuun voi tuntua helteellä turhan hikiseltä hommalta. 

Odottelin kärsimättömänä meriveden lämpenemistä. Turvallisuus on kuitenkin tärkein asia!  Annoin suppilaudalle nimeksi Meri, koska se on siirtynyt Merjalta Riitalle ja koska lautaa on käytetty ja tullaan seuraavaksi käyttämään merellä. Juhannusviikolla päätin kokeilla tuleeko hommasta yhtään mitään. Olin niin jännittynyt, että kaikki saamani tekniikkaohjeet haihtuivat taivaan tuuliin.

Opettelin suppilaudan kiinnitystä auton katolle. Ristiin sitominen ja liinojen reipas kiristäminen osoittautuivat toimivaksi keinoksi. Ja toki Kökarin lyhyillä siirtymillä voi ajella hissukseen. 

Evän kiinnitystä oli myös harjoiteltava. Pikkutarkkaa näpräämistä. Ensimmäisellä kerralla asensin sen väärinpäin, kuinkas muuten.

Karkuremmi jalassa turvaa suppilaudan pysymisen lähellä yllättävissä sukelluksissa. Niitä tapahtui ensimmäisillä kerroilla. 

Meloin aluksi polvillaan aika pitkään, koska silloin tasapaino löytyy helposti. Ehdin jo ajatella, että uskallankohan koskaan nousta pystyyn. Sitten muistin, että pienet lapsethan konttaavat juuri niin pitkään kuin tarvitsevat ja nousevat sitten aikanaan ylös. Mikäs kiire mulla on?

Yritin ensin nousta pystyyn hankalista asennoista. Liian huteraa, apua! Sitten otin tukea laiturista.

Kokeilin seisoa sivuttain laudalla. Kääk miten kiikkerää menoa!

Aloittelijan haparoivat otteet ovat ensiaskeleita oppimisen tiellä. Noustessani pystyyn oloni oli yhtä hutera kuin vastasyntyneellä poron vasalla. Jalat tutisivat ja teki mieli laskeutua takaisin turvaan. Miksi en ostanut aloittelijalle tarkoitettua suppilautaa? Opinko ja uskallanko retkeillä tällä laudalla?

Kiitokset Elisalle kuvista!

Tunturin tyttö saaristossa

Blogini Tunturin kosketus on viettänyt uinuvaa vaihetta pitkään, kun kirjoittajalla on ollut jotenkin paikallaan polkeva olo. Ikään kuin sanottava olisi sanottu tässä muodossa - ja kuka nyt jaksaa vanhaa jauhaa loputtomiin. Olen saanut paljon voimaa tuntureista, ja saan edelleen silloin kun tulee tilaisuus. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Pitkän aikaa koin oloni kotoisimmaksi nimenomaan ja jopa pelkästään tunturissa. Kuin se olisi kietonut minut hyväksyntäänsä kyselemättä puutteistani, tarjonnut avaria näkymiä aukomaan mieltä ja rääkännyt kehoa tuntureita ylös ja alas kulkiessa. Tuntureiden antia en pysty täysin sanoittamaan, eikä liene tarvettakaan. Tunturit ovat koskettaneet minua hyvää tekevällä tavalla. Haluan pysyä siinä kosketuksessa jatkossakin.

Kesäkuun alussa saavuin toiseen mielenmaisemaani, Ahvenanmaan saaristoon Kökariin. Ahkeroin kesän Kökarin Kotiseutumuseolla opastaen kävijöitä ja vaalien ainutlaatuista aluetta niillä taidoilla, mitä minulla on. Talven jälkeen isoja taikoja tehdään siivoamalla pölyt ja liat pois. Joskus siivotessa, vaikka se onkin raskasta työtä, tuntuu kuin vanha vene heräisi iloisesti liplatellen henkiin. Tai kuin perinnetorppaan astuisi entisen asukkaansa näkymätön henki ja kiittäisi saadessaan punaisia pelargonioita ikkunalleen. On kesä ja kohta tulee vieraita!

Ovien yleisölle avauduttua asettelen museolle kesäkukkien lisäksi leikkokukkia korostamaan vanhan esineistön kauneutta. Samalla haluan osoittaa arvostusta sille työmäärälle, jolla museoalue on saatu aikaiseksi. Kökarissa kukkia löytyy runsain mitoin luonnosta, mutta olen saanut viedä kukkia säännöllisesti myös paikallisten ihmisten puutarhoista. Kiitos siitä. 

Paras aika museotyössä on nyt koettanut, kun esivalmistelut on tehty ja saan opastaa kävijöitä. Siinä samassa aika usein spontaanisti vaihdetaan muitakin kuulumisia. Mistä kaukaa vieraat ovat tulleet ja miten he kokevat Kökarin saaren tai Kökarin kotiseutumuseon.