Vasan merkinnässä Lapin kesäyössä

Pitkäaikainen haaveeni toteutui, kun pääsin mukaan porohommiin. Nimittäin vasojen merkintään. Sinne pääseminen ei ole ollenkaan helppoa. Tarvitsee tuntea sopiva poronomistaja, sekä tietää aika ja paikka. Vasat ovat syntyneet touko-kesäkuun vaihteessa. Käsittämättömän pian ne nousevat jaloilleen ja lähtevät juoksemaan emonsa perässä. Poroäitiä kutsutaan myös nimellä vaadin tai vaami. Nopea jaloilleen nousu on tärkeää hengissä pysymisen kannalta, sillä nälkäiset pedot nappaavat mielellään helpon saaliin. Vasan ruoka on liikkeessä äidin jalkojen välissä. Vasa imee rasvaista maitoa rajusti, suorastaan väkivaltaiselta näyttävillä töytäisyillä, mutta emo näyttää tyytyväiseltä. 

Hypätäänpä valoisan kesäyön tunnelmiin. Odottelen portin taakse piiloutuneena ajomiesten ohjaamia poroja tulevaksi. Suolla inisee lentäviä ystäviä. Olen pukeutunut hyttyshattuun ja -takkiin. Kellään muulla sellaista huntua ei ole, paitsi kolmivuotiaalla Niilolla - ja minulla. Poromiehet kommentoivat myöhemmin tulilla istuessamme räkkätilannetta: "Eihän tässä tarvitse edes hyttysmyrkkyä." Minulle taas ei tulisi mieleenkään luopua asustani. 

Kuuntelen kuovin, järripeipon ja muiden Lapin lintujen ääniä haltioituneena. Olen taiteillut upottavan suon yli jotakuinkin kuivin varpain. Portin toisella reunalla kyyristelee Niilo äitinsä kanssa. Pieni poika näyttää tietävän tarkalleen mitä tehdä. Niilolla on jo omia poroja, vaikka äidin helmoissa vielä pyöriikin. Äidin ja pojan lempeää yhteyttä on ravitsevaa katsella.

Pian alkaa kuulua lähestyvien porojen ääniä. Hauskalta röhkinältä kuulostava ääni lähestyy, kun emot ja vasat pitävät jatkuvasti yhteyttä toisiinsa. Roukumiseksi kai sitä poroilla kutsutaan. Nyt on oltava piilossa hiljaa ja paikallaan. Suo päästää mässähteleviä ääniä porolauman jalkojen alla, ikään kuin suo haluaisi imaista koko omaisuuden itselleen. Mutta porotpa levittävät koparansa auki isoiksi kuin lumikengät. Nyt ne lähestyvät porttia. Mutta mitä ihmettä, ne kääntyvätkin takaisin! Jotakin meni pieleen. Niilon äiti pohtii, että liikahtiko poika katsoessaan aidan raosta lähestyviä poroja, ja säikäytti näin vahingossa porot. Asetumme uudestaan piiloon. Äitinsä sylissä Niilo puristaa nyrkkinsä ummistettujen silmiensä päälle. Minä keskityn olemaan paikallani polvikivusta huolimatta. Päätän katsoa kaikkea tarkasti.

Tällä kertaa porot juoksevat portista läpi pyörähtääkseen sitten ympäri. Silloin hyppäämme ylös ja säikäytämme porot kauemmas oikeaan suuntaan. Asetumme piiloon odottamaan lisää poroja. Yksi vasa törmäilee kummallisesti aitoihin. Niilon äiti katsoo sitä ja toteaa sen olevan sokea. Kuinka se onkaan taistellut selviytymisestään!

Pian kaikki porot onkin saatu ajettua isoon pyöreään aitaukseen. Me ihmiset seisomme keskellä ja katselemme kuinka porojen juoksu reunoja seuraten rauhoittuu hiljalleen. Porot uskaltautuvat jo lähemmäs ihmistä. Paikalla on kymmenkunta eri ikäistä ihmistä: lapsi, työiässä olevia ja eläkeikäisiä. Seison lumoutuneena ja mietin miten tätä tunnetta voisi kuvailla. Paras mitä keksin on, että ollaan pyhyyden kosketuksessa. Emon ja vasan yhteys on katkeamaton. Ravitsen itseäni imemällä ympärilläni huokuvaa äidin rakkautta - niin porojen kesken, kuin Niilon ja äitinsä välillä. 

Poromiehet arvioivat, että vasoja on syntynyt tänä vuonna aika hyvin. Saan kuulla, että yleensä porolla on vain yksi vasa. Kaksosten syntyessä usein käy niin, että toinen vahvistuu ja toinen kuihtuu. Poromiehillä on nauru herkässä ja leppoisuus olemuksessa. Tuntuu hyvältä, että minut hyväksytään mukaan. Turhia ei puhella, mutta kysymyksiini vastataan. Sain kuulla, miksi kesäleikko tehdään yön viileydessä. Se on helpompaa kaikille kuin helteessä hikoilu. Ja Lapin kesässähän valoa riittää. 

Kuva: Eeli Suutari-Jääskö

Kun tilanne on rauhoittunut, siirrytään seuraavaan vaiheeseen. Porukalla nostetaan muovinen pitkä kangaskaistale, hursti ilmaan. Sporttisimman näköinen kaveri ohjaa älämölön ja nopean liikkeen avulla osan poroista juoksemaan hurstin sisään. Hurstin avulla porot ohjataan pienempään aidattuun ympyrään, kirnuun. Siellä muut ihmiset astelevat tottuneesti porojen keskelle, kun minä hölmöläinen jään kuvaamaan reunalle. Onneksi yksi poromies pyytää minut sitten keskelle, että porot saavat juosta reunoja myöten vapaasti. 

Poron vasat otetaan yksitellen käsin kiinni ja niiden kaulan ympärille sujautetaan muovinen numerolappu. Kullakin on oma numeronsa. Yli sata niitä kaikkiaan on. Minäkin osallistun numerolappujen ojentamiseen, ja sitten myös numerolappujen kiinnittämiseen. Vasat rimpuilevat niin vietävästi, vaikka pieniä vielä ovatkin. Siinä on täysi työ aikuisella miehellä kiinni pitämisessä. En tohdi edes yrittää. Osalla vasoista on jo lovet korvissa valmiina, kun niiden omistaja vasottaa ja merkitsee ne kotona saman tien. Konstit on monet! 

Porot juoksevat ahnaasti avattua porttia kohti seuraavaan isompaan aitaukseen. Näin käydään tokka läpi pienissä erissä, kunnes on aika asettua makkaranpaistoon. Porot saavat samalla rauhoittua. Leppoisuus ja rauha lävistävät kaiken tekemisen. Aikaa ei mitata kellolla. On kesäyö ja tämä hetki. 

Mahat täynnä ja nauru suupielissä poron omistajat saavat kukin pahvisen kyltin ja lyijykynän. Äkkiä katsottuna näyttää siltä, että paperiin on piirretty kirkkoveneitä kuin teinipojan piirroksissa. Numeroidut kirkkoveneet esittävät kuitenkin tässä yhteydessä poron korvia. Poromiehet asettuvat poroaitaukseen ja tiirailevat harjaantuneilla silmillään vasojen numerolappuja.  Tutkaillaan, mitä poroa vasa seuraa. Kenelle se pitää ääntä, ja kenen maitoa ahnaasti imee. Miehet piirtävät samanlaisen korvamerkin paperiin. Lopuksi vertaillaan lomakkeita keskenään, kunnes päästään yhteisymmärrykseen vasojen omistajasta. Omaisuudestahan tässä on kyse, kaiken muun lisäksi.

Kahvitauon jälkeen alkaa varsinainen korvien merkintä. Pieni määrä kerrallaan poroja ohjataan jälleen yhteistyössä kirnuun. Vasa otetaan tiukkaan otteeseen tavalla tai toisella. Vasan vartalo pysyy paikallaan ihmisen jalkojen välissä. Pää taas pysyy paikallaan, kun ihminen laittaa peukalonsa poron suuhun. Tarkistetaan listasta kenelle tämän numeroinen vasa kuuluu. Ensisijaisesti omistaja leikkaa terävällä puukolla sopivia viiltoja ja lovia pikkuporon pehmeään korvaan. Niilollekin merkataan vasoja, vaikka tämä poron omistaja nukkuu jo kotonaan lapsen unta. Numerolappu irrotetaan ja minä löydän sopivan tehtävän itselleni. Kiikutan numerolaput naulakkoon oikeisiin ryhmiin. Tunnen olevani avuksi. 

Seuraan tarkasti kaikkea. Vasan kiemurrellessa ihmisen otteessa ja kutsuessa emäänsä, eläydyn vasan rooliin. Silloin tunnen hätäännystä. Sitten katson asiaa poronhoitajan näkökulmasta. Minusta näyttää, ettei vasa juuri kipua tunne. Tämä on luonnollinen osa poronhoitoa. Muutamia veripisaroita siellä täällä, milloin poron korvasta, milloin leikkaajan omasta sormesta. Nappaan maasta pari korvan päätä talteen. En tiedä mitä niillä teen, mutta ne ovat arvokkaita minulle. Väsymys näkyy jo itse kunkin silmissä. Samalla paistaa tyytyväisyys onnistuneesta työstä.

Melkein kahdeksan tuntia aloituksesta istutaan jälleen evästelemään. Kiitellään puolin ja toisin. Onneksi vilkaisin kengän pohjiini, ennen kuin hyppäsin autoon. Kaivelin tikulla paksuksi kerrokseksi junttaantunutta poron kakkaa. Ei oikein irronnut. Poromies kertoi, että se irtoaa vielä huonommin kuivuneena. Toinen poromies mainitsi: "Me käytämme yleensä kumisaappaita näissä hommissa, vaikka ne hiostavatkin ikävästi." Ymmärsin asian. Pakkasin kenkäni muovipussiin ja pudotin kaupungissa sekajätteeseen. 

 

Lohvootteja kohti

Lofootit on monien unelmana. Niin oli minunkin. Enpä arvannut muutama vuosi sitten omalla telttaretkellä siellä haltioituneena ollessani, että pääsisin vielä Lofooteille opastamaan bussiryhmiä! Erikoisten yhteensattumusten, tai jonkin salaperäisen tähtipölyn ansiosta tässä on auennut uudenlaisia kuvioita. 

Viime kevättalvesta lähtien polvi on kipuillut niin, että liikkuminen on ratkaisevasti vaikeutunut. Ainoina urheilulajeina olen voinut vesijuosta ja pyöräillä, sekä yinjoogata.  Rakastamani lumikenkä- ja maastohiihto-opastukset eivät enää onnistu. Mikä avuksi? Polvivammojen hoito on hidasta ja hankalaa, vaikka vielä työiässä olenkin. Onneksi matkailualan opinnot suorastaan edellyttävät kykyä olla paikallaan, ainakin teoriatuntien aikana. Pysyy ns. pylly penkissä helpommin, kun jalat eivät kanna. 

Vapaa-ajalla autoretket houkuttelivat. Vaihdoin auton automaattivaihteiseen, niin kipeä polvi voi suosiolla pysyä työttömänä. Teltan kokoaminen polvivaivan kanssa ei houkutellut. Järjestin farmarimallisen auton takaosaan viihtyisän nukkumapaikan ja ompelin kauniit, persoonalliset verhot ikkunoihin. Retkipöytä, -tuoli ja -keitin kruunasivat omatoimimatkailijan elämän. Tässä karhun pesässä viihdyin ja pääsin luonnonhelmaan Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapissa.  

Viime kesän tein mieluista työtä kauniilla, upealla Rovaniemen Kotiseutumuseolla. Tehtäväni oli toimia ns. palveluvastaavana. Otin vastaan asiakkaita, pyöritin mm. kahvilapalvelua ja ohjasin kesäsetelinuoria. Tämä nuorten ohjaaminen osoittautui erityisen antoisaksi tehtäväksi. Olihan se minulle uutta, ja olin saanut tehtävään erinomaista koulutusta opinnoissani. Työpaikalla sain mentoriksi kokeneen ja avarakatseisen henkilön, Hansun. Se oli arvokas asia minulle. Toivoisin mentoritoiminnan, kokeneen ja viisaan ihmisen tuen käytön lisääntyvän työelämässä. 

Jalkani oli kovin kipeä koko kesän. Niin kauan kuin saatoin pyytää nuoria tekemään museon hoitoon liittyviä arkiaskareita, homma toimi hyvin. He ymmärsivät tarpeellisuutensa ja minä arvostin heidän panostaan. Nuorten lähdettyä ansaitulle kesäloman lopulleen huomasin, etten selviä kipeän polveni kanssa työstä. Siinä olikin yllättävän paljon jalkeilla oloa ja liikkumista. Ei auttanut muu kuin jäädä sairauslomalle ja hakeutua erikoislääkärin vastaanotolle. 

Alkusyksystä sain työtarjouksen, josta en voinut kieltäytyä. Bussiryhmän opastus Suomesta Lofooteille ja takaisin Suomeen. Tai Lohvooteille, niin kuin minua valmentava savolaistaustainen Lauri lausuu saariryhmän nimen. No, kun itselläkin juuret on Savossa ja vielä asiakasryhmäkin tulee Savosta, niin Lohvooteillehan sitä matkataan. Voep olla! Tässä työssä pittää jaksaa istua paljon paikoillaan ja suun pittää louskuttaa. Just sopiva mulle, kun jalat eivät kanna!

Voi kuinka paljon opeteltavaa minulle tulikaan! On ihan eria asia ajella sinne tänne omin päin, kuin luotsata bussiryhmää monen päivän retkellä. Northern Guiding Service LAURI neuvoi minua voimiaan säästelemättä, milloin sähköpostitse, milloin puhelimitse. Olen kiitollinen hänen kannustavasta ohjaustyylistään. Tunnen saaneeni elämältä odottamattoman lahjan. Sanotaan, että on parempi opettaa toinen kalastamaan, kuin pyydystää hänelle kala. 

Oli jännittävää opastaa ensimmäistä ryhmää. Onneksi matka meni riittävän hyvin, että uskallan jatkossakin ottaa vastaavia tehtäviä vastaan. Onneksi mukaan sattui myös yksi kriittinen henkilö, jonka ansiosta haluan tutustua Lofootteihin perusteellisemmin ennen seuraavaa työkeikkaa. Haluan jatkossa ajella opastettavat reitit etukäteen omalla autolla, siis taustatietojen hankinnan lisäksi. 

Esittelen seuraavana kuvien avulla joitakin upeita vierailupaikkoja Lohvooteilla. Ihan vain vinkiksi. Nämä minun retkethän ovat eläkeläisten bussiretkiä, jossa liikutaan jalkaisin hyvin vähän.  Nämä kohteet sijoittuvat Etelä-Lofooteille, Moskenesistä päin ajettaessa pohjoisen suuntaan.  

Olstinden-vuori lähellä Reinen kylää on yksi kuuluisimpia Lofoottien monista vuorista. Todella upean näköinen, monta eri ilmettä omaavasta vuoresta on myytävänä mm. valokuvakirja, josta löytyy kuva vuoresta vuoden jokaisella viikolla. Kaikki erilaisia. Itse katselin Olstindia hetken aikaa, ja jo silloin se muuttui monta kertaa. Sää ja valaistus, vuodenaika vaikuttavat. Käytännössä Olstinden on koko Lofoottien "postikorttivuori". 

Pikku vinkki majoituspaikan valintaan on Rorbu-mökit. Niitä rakennettiin erityisesti silloin kun kalastusalukset olivat vielä avoimia veneitä ja kalastajat tarvitsivat yksinkertaista paikkaa yöpyä. Nykyään monet on uudistettu matkailukäyttöön ja varustelutaso voi olla korkea. Sijainti on usein luonnonläheinen: vuoria, merimaisemaa, kalastajakylätunnelmaa. 

Yövyin tässä Rorbussa Toppøylla, niin sain katsella ikonista Olstinden-vuorta niin sisätiloista kuin pihamaaltakin. 

Lofooteilta löytyy lasinpuhaltamo Vikten Glasshytta, joka on alunperin hakenut inspiraatiota ja teknistä osaamista Suomesta. Pääsin seuraamaan toisen polven yrittäjän, Anders Tangrandin työskentelyä. 

Kolmen kuvan sarjan olen napsaissut Vikten Glasshyttanin pihapiiristä. 

Anitas Seafoodissa Reinessä kannatta pistäytyä tutustumassa Lofoottien kalastuksen historiaan. Samalla voi ostaa kapakalaa, suolakuivattua kalaa tai vaikkapa merikrotin kuivatun pään tuliaiseksi!  

Skulpturlandskap i Nord Norge, Pohjois-Norjan veistosmaisema on kansainvälinen taideprojekti, jossa nykyaikaiset veistokset on sijoitettu Norjan pohjoisten rannikkokuntien luonnonmaisemiin. Mukana myös suomalaisen Kari Huhtamon veistos. Jokainen teos on sijoitettu maisemaan - vuonojen, vuorten ja meren äärelle ja niitä pääsee ihailemaan ilmaiseksi. Tämän veistoksen tekijä on japanilainen taiteilija. Lofooteilta löytyy viisi erilaista veistosta.  

Haluan kiittää minua opastanutta Lauria. Tässä hän katselee Svolvaerissa merelle kohti Kalastajan vaimon patsasta. Patsas kuvaa naista, joka odottaa miestään ja muita kalastajia palaaviksi mereltä. Pronssinen patsas on kunnianosoitus kalastajien perheille, erityisesti naisille, jotka ovat kantaneet vastuun kodista, kun miehet olivat merellä. 

Lauri on kirjoittanut pitkään blogia Norjassa asuessaan. Se löytyy linkistä morgenstjerna.blogspot.com tai haulla "Kalastaja kuivalla maalla". Sieltä löytyy valtavasti tietoa ja tarinoita, mm. kuvassa Laurin takana olevista kalankuivatustelineistä eli jälleistä. 

Minusta on ihmeellistä, että blogivuosieni aikana olen itse aloittanut haltioitumisesta tuntureihin, sitten siirryin Ahvenanmaan saaristoon. No, mikäs siitä tulee, jos yhdistetään tunturit/vuoret ja saariston? Lohvootit tietenkin!

Välisoitto kirjoittamisessa

Hyvät lukijani, nyt olen haudutellut asioita riittävästi ja koen löytäneeni uutta kirjoitettavaa. Kerron ensin vähän taustatietoa. Blogiahan voi kommentoida vapaasti ja olenkin saanut paljon kannustavaa palautetta. Olen siitä hyvin kiitollinen. Ja osoittaahan se, että lukijoita on riittänyt. 

Herkkänä ihmisenä juutuin yhden ihmisen sitkeään häirikkö kommentointiin. Ala-arvoiseen ja toimintaani mitätöivään. En tunnistanut mielipiteistä itseäni. Näitä kommentteja en ole julkaissut muiden luettavaksi, enkä julkaise. Silti tämä lamautti minua, kirjoitusinto sammui. Ymmärsin järjellä, että tällainen mitätöinti kertoo kirjoittajansa pahasta olosta. 

Nyt olen kasvanut tämän yli. Kaikkien ei tarvitse pitää minusta tai toiminnastani. Ehei, kukin löytäköön itse onnensa. Ei ole kuitenkaan oikeutettua mitätöidä toista, mutta silti sitä tapahtuu paljon. Nimettömänä huutelija kokee olevansa turvassa. Pahaa oloaan syytää ympäriinsä. Se siitä, antaa olla. 

Jatkan kirjoittelua uusien tuulien puhallellessa. Aloitin näin "kypsässä iässä" matkailualan opinnot Ammattiopisto Lappiassa. Jotkut naureskelevat hyväntahtoisesti valinnalleni, ja ehkä itselläkin on pientä pilkettä silmäkulmassa. On ihanaa opiskella aikuisena toisten aikuisten kanssa. Opiskelu on muuttunut paljon. Suurin osa opiskelukavereistani ei välttämättä käy koululla koskaan, vaan istumme teariaopinnot kotisohvalla netin kautta. Siinä syntyy hyviä keskusteluita. Yhteistyö työelämän kanssa on isossa roolissa. Työharjoittelun tai palkallisen oppisopimuksen kautta voi livahtaa haluamiinsa työpaikkoihin katsomaan sopisiko se paikka itselle tulevaisuudessa. Samalla voi näyttää kyntensä.  

Ehkä hauskinta opiskelussa ovat olleet yhteiset retket ja erilaisiin tapahtumiin osallistuminen. Opintoretki Kilpisjärven kautta Tromssaan ja siellä erityisesti omalla laivalla kalastusretkelle pääseminen oli huippua. Muutenhan nämä paikat, Kilpisjärvi ja Tromssa, ovat minulle varsin tuttuja. Helsingin Matkamessuilla yhden osaston esittelijänä oli myös upea kokemus. Samoin Lapin Matkailuparlamentin järjestelyihin mukaanpääsy Oloksella opetti paljon. Ja mikä parasta: minulla on käynyt onni saada ohjaavaksi opettajaksi Sirpa, jolla on lahja kannustaa, tukea ja kohottaa. Saan edetä opinnoissa omannäköisellä tavalla. 

Matkalla Tromssaan keinahdan kohti tulevia seikkailuja Yykeänperän, Skibotnin keinussa. 

Tämä oli uusi kokemus: vain meidän porukalle varattu, opastettu kalastusretki oli huippua!

Siimaa piti kelata 100 m syvyyteen. Siellähän se turska odotteli koukkuani. Aikamoinen kelaaminen siinä oli, ennen kuin 100 m siimaa oli taas kelassa takaisin. Pieni turskahan tämä on, joku toinen onnistui nappaamaan hurjan näköisen puna-ahvenen, punasimpun.

Tromsassa kävin "tervehtimässä" vanhaa tuttuani Roald Amundsenia. Hän omistautui omille hankkeileen ja katseli kauas tulevaisuuteen. Työskennellessäni Tromssassa yhden talven kävin hakemassa voimaa Roald Amundsenin patsaan luona, taisin tirauttaa muutaman kyyneleenkin. Hän tuntui aina katsovan luottavaisesti tulevaisuuteen. Ja onhan minulla myös Roald Amundsenin nimeä kantavat tunturisukset. Niillä olen tehnyt monta upeaa tunturiretkeä niin oppaana kuin omissakin seikkailuissa. 

Vihdoinkin!

Kaamosaika Tromsassa on tuntunut pitkältä ja myönnän kyllä, raskaaltakin. Viimeksi tunsin auringon kasvoillani marraskuussa ja nyt sitten helmikuun alussa. Ensimmäiset kunnolliset auringonsäteet maistuivat ainutlaatuiselta kuin mehukkaimmat pohjoisen korpihillat! Siinä virisi monenlaisia mietteitä valon tärkeydestä ... kuinka valo ylläpitää elämää, kuinka valon kautta voi havainnoida ympäristöä, kuinka valon avulla syntyy erilaisia tunnelmia luonnossa tai ihmisen järjestämissä näytöksissä. Mietiskelin myös luonnonvalon häikäisevää vaikutusta mielialaan. 

Läksin siis vapaapäivänä hiihtelemään hiljalleen uusilla tunturisuksillani Norjassa Kvalöyan saarella rinnettä ylös. Maitomaisessa usvassa näin aluksi vain lähimmät tunturikoivut ja samettisen hangen pinnan. Seurailin jonkun toisen vanhoja jälkiä, jotta osaisin kulkea. Päässäni pyörittelin: "Eihän se haittaa vaikka maisemat eivät näykään. Hiihtelen tässä hetken ja palaan kotiin, kun sille tuntuu." Onneksi jatkoin kuitenkin sitkeästi. Pilvet liikahtelivat niin, että osa maisemasta hahmottui yhtenä hetkenä sieltä, toisena hetkenä täältä. Sitten huomasin olevani pilvien yläpuolella. 

Miten Luonnon valomestari olikaan järjestänyt niin, että noustessani ylös Skjegghaugenille auringon säteet kietoivat minut onnen tunteeseen. Vihdoinkin! Aurinko, kuinka olenkaan kaivannut sinua! Pakkaspoika yritti puraista sormenpäitä, mutta suojasin ne repusta kaivamillani varakäsineillä. Nyt lämmintä päälle, niin että voin tarttua hetkeen kaikilla aisteillani! Kohotin kuuman mehun kohti aurinkoa tervehdykseksi ja kiitokseksi. Mietin, että taivas alkaa suoraan olkapäideni yläpuolelta. 

Hangen pinnan nukkaisuus, puiden huurre, alapuolella liikkuvat pilvet sekä matalalta paistava aurinko - puhdasta kauneutta. 

Sitten hieraisin silmiäni. Heijastuuko alapuolellani olevaan pilvimassaan sateenkaaren väreissä renkaita? Ja mitä sen keskellä on, kuin ihmisen varjo? Heiluteltuani käsiäni ymmärsin, että se on oma varjokuvani. Siinä tuli mieleen hengelliset aiheet ja taiteilijoiden maalausten alkuperät. Ja se kuinka meissä jokaisessa on pyhää - ja kuinka onnekas olin, kun sain siitä näin muistutuksen. 

Muistin, että blogini nimi on "Tunturin kosketus - hienoja luontokokemuksia ja henkistä kasvua". Sopii tähän retkeen erityisen hyvin. Piti ihan tarkistaa netistä talvinen haloilmiö, siitä kai tässä on kysymys. "Halot syntyvät, kun Auringon tai Kuun valo taittuu tai heijastuu ilmassa leijuvista jääkiteistä."  Yksi työkaverini kertoi, että hän on nähnyt vastaavan haloilmiön omalla varjolla vain kerran,  Alaskassa hiihtäessään. Silloinkin aurinko oli paistanut matalalta alapuolella olevaan pilvimassaan ja kollegani oli seissyt vuoren huipulla. 

Huurretta muodostui kaikkiin pintoihin - hankeen, tunturikoivun oksiin ja pitkiin hiuksiinikin. Mietin mitä hiukset mahtavat pitää moisesta käsittelystä. Kotona ne kiittivät kihartumalla kauniisti. 

Tänään oli helppo tuntea kiitollisuutta!

Peikkojahdissa Tromssan Hattenilla

Tromssan museot ovat tulleet tutuiksi kolutessani niitä läpi yksi toisensa jälkeen. Tulevan opastyön vuoksi pääsen museoihin onneksi maksutta sisälle ja minulla on hyvää aikaa sulatella tietoa. Jätin viimeisten käyntikohteiden joukkoon Troll Museumin, Peikkomuseon, kun kuvittelin peikkoja jotenkin lapsellisiksi. Matkamuistoina myytävät rumat isonenäiset otukset eivät ole koskaan puhutelleet minua.

Peikot heräsivät minussa kuitenkin museossa henkiin ja inspiroiduin monella tasolla. Olenko päässyt norjalaisuuden ytimeen? Troll Museumissa esiteltiin muun muassa luonnossa esiintyviä peikkomaisia kiviä tai kalliomuodostelmia ja näytettiin kartalla sijainti. Huomasin, että yksi kiinnostava peikko istuu kivettyneenä kotisaareni kainalossa ja minun olisi helppo käydä tervehtimässä kaveria. Sain museo-oppaalta tarkat ohjeet peikon löytämiseksi ja hän teroitti vielä, että mukaan on varattava jääraudat kenkiin ja otsalamppu päähän näin kaamoksen kynnyksellä (en tosin tarvinnut käyttää). 

Ystävällisen museo-oppaan näyttäessä minulle Hattenin sijaintia huomasin, että samannimisiä tuntureita Norjassa löytyy aika monta. Nyt valitaan Hatten Tromsö esim. Google Mapsissa. Latasin kännykkääni Norges kart -sovelluksen ja sieltä etsin oikean Hattentunturin, joka sijaitsee Kvalöyassa, 657 mmpy. Pysäköin auton saamieni ohjeiden mukaisesti pienen tien varteen kääntöpaikan reunalle ja huomasin, ettei paikalla ollut minkäänlaisia opasteita. Polkukin näytti vaatimattomalta. En siis olisi osannut tulla tänne ilman vinkkiä. Venytin jääraudat huolellisesti kenkiin kiinni ja tarkistin, että piikit osoittavat alaspäin. Myyjä oli varoitellut kenkien menevän piloille, jos piikit jäävät vahingossa kengän pohjaan päin. Toisella kädellä hain tukea teräväkärkisellä suksisauvalla. Aluksi helppokulkuinen polku joudutti matkaa vauhdikkaasti, mutta sitten alkoi jyrkempi ja jäinen osuus. Totuttelin vasta ensimmäistä kertaa käyttämiini jäärautoihin ja voi vietävä kuinka niistä tuli retken aikana mun parhaat kaverit! 

Silmä tarkkana tiirailin kaikkia kiviä, etten vain luiskahda peikon ohi. Peikko olisi kuulema minua matalampi ja aivan polun vieressä. Retkeilyyn tuli uusi perspektiivi peikkojahdin mukana. Huomatessani peikon puolimatkassa huipulle tiesin heti, että tässä se on. Peikko istui kaltevalla kalliolla kiiltävällä jäällä, joten vain jääraudat jalassa saatoin tervehtiä Hattelauspeikkoa nenät vastakkain. 

Peikko katselee komeissa maisemissa tuntureille ja vuonoille - ja se kyllä huomaa jokaisen ylös kiipeävän retkeilijän. 

Peikkokuume iski minuun Troll Museumissa ja siihen auttaa vain aidon peikon tapaaminen. Peikko Hattelausin tarina on kerrottu museossa. Peikothan eivät kestä päivänvaloa vaan kivettyvät auringon säteistä paikalleen niin kuin Hattelausillekin kävi hatun lennähtäessä pois päästä.

Tällaiset jääraudat pelastivat retkeni jäisellä tunturin rinteellä. Tuntui kyllä mukavalta huomata, että jää ja kova lumi eivät estä retkeilyä, vaan kyse on oikeasta varustautumisesta. Ja hyvin kulkee!

Millä muulla tavalla Troll Museum innoitti minua? Norjalaiset kansantarinat kuhisevat peikkoja, joita ovelat ihmiset huijaavat. Opin, että peikkoja löytyy metsästä, vuorilta ja mereltä, jopa vesiputouksillakin asustaa omat peikkonsa. Ibsenin kirjoittama Peer Gyntin tarina ja Griegin säveltämä musiikki alkoivat kiehtoa niin, että nyt kuuntelen kotona Griegiä ja kaukaisesti tutut palaset asettuvat mielessä kokonaisuudeksi. Museo-opas oli pukeutunut teemaan sopivasti kuin kuvassa selin oleva vihreämekkoinen prinsessa kohtauksesta Vuorenkuninkaan luola. 

Vautsi vau valasretkellä

Miksi epäröin valasretkelle lähtöä? Tehtyäni lopulta päätöksen olin liekeissä niin valmistautuessani, safarin aikana kuin vielä seuraavanakin päivänä. Paitsi asiakkaan roolissa halusin nähdä myös ammatillisesti miten valassafari järjestetään ja kuinka oppaat siellä toimivat. Retken kestoksi oli ilmoitettu 7-9 tuntia. Varasin mukaan monipuoliset eväät varmuuden vuoksi vaikka tämän safarin kerrottiin olevan ns. all inclusive. Myöhemmin kiittelin itseäni omista ruoista. Sen verran vaatimattomat olivat tarjoilut firman puolesta: keksejä ja kahvia/teetä sekä pelkkä kasviskeittolautanen aivan loppumatkasta. 

Edellisenä iltana perehdyin eri valas- ja lintulajeihin englanniksi, jotta pysyisin hyvin kärryllä opastuksessa. Opas kertoi, että silliparvet ovat uineet viime aikoina Tromsasta pohjoiseen sijaitsevan Skjervöyn lähellä. Kukaan ei tiedä miten pitkään kalat seuralaisineen viipyvät alueella. Sillit houkuttelevat alueelle saalistajia: kalastaja-aluksia, nälkäisiä valaita ja meitä valaiden katselijoita. Laivamatka Tromsasta Skjervöyn seudulle kestää kolmisen tuntia. 

Jo matkan varrella näimme miekkavalaita uimassa pieninä parvina monessa kohtaa ja myöhemminkin tuon tuosta. Sain otettua miekkavalaiden sulavasta ja iloisen näköisestä polskuttelusta hienon videon, mutta valitettavasti en onnistunut lataamaan sitä blogiin. Nyt on tyydyttävä videosta ottamaani kuvakaappaukseen. Päätin retkellä keskittyä etupäässä aitoon kokemukseen jatkuvien kuvausyritysten sijaan. Laivan liukkaalla kannella keinuvassa liikkeessä pelkäsin myös kännykän luiskahtavan mereen. 

Mustavalkoiset delfiineihin kuuluvat miekkavalaat voivat painaa lähes10 tonnia ja olla melkein 10 metrin pituisia. Miekkavalaan korkea selkäevä näkyi selvästi ja niiden aaltomainen uinti näytti silmiini hyvin kauniilta ja sulavalta. Miekkavalas on luokiteltu maailman nopeimmaksi merinisäkkääksi. Ne pystyvät pyrähdyksissä uimaan lähes 50 km/h.

Opas varoitteli etukäteen ettei takuuta valaiden ilmestymisestä ole, mutta useimmiten safarilla nähdään ainakin yhtä valaslajia. Tällä retkellä onnistuimme näkemään "pienten" miekkavalaiden lisäksi kahta jättimäistä valaslajia: ryhävalaita ja harvinaisia sillivalaita. Ryhävalas painaa 25-48 tonnia ja pituus vaihtelee 12-18 metrin välillä. Sillivalaan paino vaihtelee 30-75 tonnin välillä ja pituus on 18-27 m. Tai siis näimme näiden valaiden hengityssuihkun ilmassa ja sitten valtavan pitkän selän vedenpinnan yläpuolella. Valitettavasti mainoskuvista tuttua näkymää valaan pyrstöstä emme onnistuneet todistamaan. Alla olevassa kuvassa ui sillivalas.

Ohjeissa neuvottiin pukeutumaan lämpimästi ja tunsin kyllä onnistuneeni säänmukaisessa pukeutumisessa marraskuisella Jäämerellä moneen kerrokseen villaa ja firman tarjoamaan haalariin kääriytyneenä. Näin tarkenin katsella valaita kannella tunnista toiseen.

Ihmettelin aluksi mitä ihmettä nuo pienet kumiveneet tekevät. Kyydissä istui sukellusasuihin pukeutuneita ihmisiä valmiina hyppäämään veteen heti kun valasparvi uisi vieressä. Nämä pienet veneet menivät rohkeasti aivan valasparvien uintilinjojen lähelle, laivat taas pysyivät vähän kauempana. Näytti suorastaan pelottavalta, kun ihmiset hyppäsivät veteen valtavien valaiden viereen. Ainakin sain perspektiiviä ihmisen ja valaslajien koosta. Olin lukenut netistä tapauksista, joissa miekkavalaat ovat aiheuttaneet eläintarhoissa hoitajiensa hukkumisia. Kysyin laivamme kapteenilta: "Voiko valaiden lähellä uiminen olla vaarallista?" Hän naurahti: "Miksi valas söisi kumimiehen, kun tarjolla on mielin määrin rasvaista silliä?" Jäin pohtimaan asiaa ja tunsin olevani turvassa valaita isommalla laivalla. Mutta toisaalta - voin vain kuvitella sitä jännityksen määrää, kun saa olla samassa vedessä vapaana uivien valaiden kanssa. Pidätin hengitystä, kun huomasin pienten kumimiesten uivan arviolta noin kymmenen metrin päässä valtavaa ryhävalasta. Tämä määrä jännitystä riitti minulle.

Useita valtavia kalastusaluksia liikkui samoilla vesillä. Muuten, opas ei varoitellut turhaan laivan kannen liukkaudesta ja kaikkien neljän raajan käyttämisestä. Käväisin keikkuvalla yläkannella vain kerran. Tulin sieltä alas pikavauhtia kuin liikettä tarkkaan harjoitelleena stuntnaisena. Jotenkin liu'uin yläkannella kohti portaita ja jatkoin siitä sujuvasti matkaani seitsemän teräsporrasta alas niin, että vain kantapäät koskettivat askelmien etureunaa ja kädet kevyesti luisuen kaiteella. Alastulo hallitusti ja säikähtäneiden ihmisten hämmästykseksi loihdin kasvoilleni iloisen hymyn. Lausuin huolettomasti: "I was quick!" Sitten luikahdin sisälle syömään Käck-karamellin. Oli hyvä päivä pitää karkkipäivä, kääk!

Laivan kapteeni pysähtyi kalastamaan poikansa kanssa nähdessään pienen kalastusveneen alueella. Se oli kuulema hyvä merkki. Heti siiman laskettua riittävän syvälle turska nappasi kiinni. Poika sai kelata tosissaan siimaa ennen kuin turska nousi vedestä.

Kun toisella yrityksellä ei heti tärpännyt, kalastus jäi sikseen. Ehkä kapteenilla oli muutakin tekemistä...

Valassafareita järjestetään marras-tammikuussa. Tromsassa eletään viimeisiä päiviä ennen kaamoksen alkamista. Nyt oli mitä parhain hetki ja sää lähteä meriretkelle. Kyllä maailma on kaunis! 

Ja noin ammatillisesti arvioiden, hmmm... opas kertoi kyllä mikä valaslaji näkyi milloinkin, mutta muut tiedot sain kaivaa netistä ihan itse. Laivalla oli esillä valasjuliste, josta näki hyvin eri valaiden koot ja niiden nimet eri kielillä, jopa suomeksi. Opas keskusteli vain edessä istuneiden ihmisten kanssa, mikä harmitti minua, kunnes älysin änkeytyä paikalle. Sain katsella oppaan ottamia upeita valokuvia aiemmilta retkiltä ja kyllä vain, sieltä löytyi valaan pyrstökuvakin!

Arkipäivän askareita Norjassa

Mitä asioita on hoidettava ensimmäisenä, kun muuttaa Norjaan töihin lyhyeksi aikaa, siis alle puoleksi vuodeksi? D-numeron eli väliaikaisen sosiaaliturvanumeron hankkiminen on avain muiden asioiden aukeamiseen. Varasin ajan Tromsan verovirastosta jo hyvissä ajoin. Työsopimus ja passi kourassa verovirkailija laskeskeli veroprosentin loppuvuodelle ja taikoi minulle tuiki tärkeän D-numeron. Ymmärsin olla ylpeä D-numerostani, kun en ollut saanut hoidettua joitakin asioita ilman sitä. 

Vasta D-numeron saatuani pystyin hakemaan Norjalaisen pankkitilin avaamista. Voinhan toki maksaa joka paikassa Visallakin, mutta palkanmaksua ja ruokakaupan ostoksia on kätevämpi hoitaa paikallisella tilillä. Norjassa on käytössä NOK kr eli Norjan kruunut. Hinnat on helppo muuntaa euroiksi, kun esim. yksi euro vastaa aika tarkalleen kymmentä NOK kr. Ja kyllä se yleinen käsitys Norjan hinnoista pitää paikkansa, kaikki maksaa pöyristyttävän paljon. Kuvan jääkarhu komeilee Tromsalaisen pankin tiloissa takanaan pulleat säästöpossut. Norjassa jääkarhuja elää vain Huippuvuorilla, mutta niitä näkee täytettynä Tromsassa arvonsa tuntevissa paikoissa esim. kalleimmissa turistikaupoissa - tai pankissa.

Tromssan kirjastorakennus on paitsi komea ulkoapäin, myös maisema sisältä katsottuna yllättää kauneudellaan. Meri ja vastapäinen Storsteinen tunturi (421 mpy) näkyvät hienosti avarista ikkunoista. 

Kirjastokortin hankkiminen on tainnut olla ainoa yhdellä kerralla hoituva asia, kun norjalaiset näyttävät pitävän kankeaa byrokratiaa ja pilkun viilaamista suuressa arvossa. No joka tapauksessa, suomenkielisiä kirjoja löytyy kuvassa olevan hyllykön verran. Lainasin samantien Jari Tervon  Rovaniemelle sijoittuvan romaanin ja Tuula Väisäsen kirjan, joka kertoo suomalaisista Jäämeren rannalla kalatehtaalla. Siis hoidin koti-ikävää ja hankin perspektiiviä.

Jätehuolto on Tromsassa järjestetty notkeasti. Jätepusseja eri jätteille (muovi, ruoka ja paperi/pahvi) on tarjolla ilmaiseksi useissa ruokakaupoissa. Kotona roskat lajitellaan oikean värisiin pusseihin ja tipautetaan alla kuvassa näkyvästä luukusta sisään. Kone lajittelee sitten roskat tunnistamalla pussin.

Tromsassa toimii aktiivisesti nuorekas suomalainen yhteisö, Tromssan ruijansuomalainen yhdistys. Kävin yhdessä kahvilatapaamisessa ja pian aion myös saunoa puulämmitteisessä rantasaunassa heidän kanssaan. Lähiaikoina he järjestävät Itsenäisyyspäiväjuhlan ja kirkossa lauletaan kauneimpia joululauluja suomeksi.

Norjaan töihin hakeutuessa useimmiten vaaditaan Norjan kielen taitoa. Tulevassa opastyössäni puhutaan pelkästään englantia (ja saksaa) niin asiakkaiden kuin työyhteisönkin kanssa. Omia asioita hoitaessa olen kuitenkin huomannut, että esim. päätökset tulevat kotiin norjaksi tai opastustekstit saattavat löytyä vain Norjan kielellä. Ruotsin kieltä taitavana pystyn ymmärtämään norjaa aika hyvin kirjoitettuna, kun käytän siihen aikaa. Sen sijaan puhuttuna saatan pudota kärryiltä aika piankin. Siksipä astelin reippaasti Punaisen Ristin järjestämälle ilmaiselle Norjan kielen kurssille. Siellä meitä eri puolilta maailmaa Norjaan tulleita keskusteli pienryhmissä paikallisen vapaaehtoisen työntekijän johdolla.