23. kesäkuuta 2022

Tunturin tyttö saaristossa

Blogini Tunturin kosketus on viettänyt uinuvaa vaihetta pitkään, kun kirjoittajalla on ollut jotenkin paikallaan polkeva olo. Ikään kuin sanottava olisi sanottu tässä muodossa - ja kuka nyt jaksaa vanhaa jauhaa loputtomiin. Olen saanut paljon voimaa tuntureista, ja saan edelleen silloin kun tulee tilaisuus. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Pitkän aikaa koin oloni kotoisimmaksi nimenomaan ja jopa pelkästään tunturissa. Kuin se olisi kietonut minut hyväksyntäänsä kyselemättä puutteistani, tarjonnut avaria näkymiä aukomaan mieltä ja rääkännyt kehoa tuntureita ylös ja alas kulkiessa. Tuntureiden antia en pysty täysin sanoittamaan, eikä liene tarvettakaan. Tunturit ovat koskettaneet minua hyvää tekevällä tavalla. Haluan pysyä siinä kosketuksessa jatkossakin.

Kesäkuun alussa saavuin toiseen mielenmaisemaani, Ahvenanmaan saaristoon Kökariin. Ahkeroin kesän Kökarin Kotiseutumuseolla opastaen kävijöitä ja vaalien ainutlaatuista aluetta niillä taidoilla, mitä minulla on. Talven jälkeen isoja taikoja tehdään siivoamalla pölyt ja liat pois. Joskus siivotessa, vaikka se onkin raskasta työtä, tuntuu kuin vanha vene heräisi iloisesti liplatellen henkiin. Tai kuin perinnetorppaan astuisi entisen asukkaansa näkymätön henki ja kiittäisi saadessaan punaisia pelargonioita ikkunalleen. On kesä ja kohta tulee vieraita!




Ovien yleisölle avauduttua asettelen museolle kesäkukkien lisäksi leikkokukkia korostamaan vanhan esineistön kauneutta. Samalla haluan osoittaa arvostusta sille työmäärälle, jolla museoalue on saatu aikaiseksi. Kökarissa kukkia löytyy runsain mitoin luonnosta, mutta olen saanut viedä kukkia säännöllisesti myös paikallisten ihmisten puutarhoista. Kiitos siitä. 

Paras aika museotyössä on nyt koettanut, kun esivalmistelut on tehty ja saan opastaa kävijöitä. Siinä samassa aika usein spontaanisti vaihdetaan muitakin kuulumisia. Mistä kaukaa vieraat ovat tulleet ja miten he kokevat Kökarin saaren tai Kökarin kotiseutumuseon. 


14. joulukuuta 2020

Kilpisjärven peilikirkkaalla jäällä luistelemassa


Olipa ainutkertaisen huikea kokemus päästä luistelemaan Kilpisjärven jäällä itsenäisyyspäivän alla. Peilikirkkaan jään läpi näkyi pohjakivet, mikä tuntui aika hurjalta luistellessa. Naskalit, kirves, kelluntatakki ja välillä seura turvasivat menoa.  Ensi hätään luistelin punaisilla lainaluistimilla, mutta sitten bussi toi omat retkiluistimeni. Monta päivää oli lauhaa ja tyyntä, ihanteelliset olosuhteet. Pakkasen kiristyessä ja jään vahvistuessa jää alkoi pitää ääntä. Se rasahteli, paukahteli ja ujelsi. Vaikka tiesin jään siinä vaiheessa varsin vahvaksi, silti äänten mukana alkukantainen pelon tunne hulvahti kehon läpi. Siinä sai rauhoitella itseään ja pitää pään kylmänä.  

Olen todella kiitollinen tästä luistelumahdollisuudesta. Se on ehdottomasti yksi hienoimmista hetkistäni Kilpisjärvellä.

16. toukokuuta 2020

Onnen Tyttö Kilpisjärvellä

Tunsin oloni erityisen onnekkaaksi tänä keväänä, kun sain kutsun Kilpisjärvelle. Monen muun vakiokävijän tavoin olin jo ehtinyt maistella karvasta pettymystä siitä, kuinka Suurtuntureiden valkoiset kyljet jäisivät koskettamatta koronakeväänä. Toisin kävi. Apuani tarvittiin ja samalla pääsin tuulettumaan tunturiin.

Kilpisjärven ilme oli erilainen kuin muina keväinä. Kovin oli hiljaista, kun paikalta puuttuivat niin norjalaiset kelkkailijat kuin suomalaiset hiihtoporukatkin, puhumattakaan örveltävästä pilkkikansasta. Lunta oli tuprutellut ennätyspaljon. Ihailin monin paikoin koskematonta hankea.

Kipusin tulopäivänä suksilla Saanan nokan alle. Pidän tämän kuvan pelkistetystä ilmeestä, jossa  näkyy vain ylimpänä kasvava yksinäinen tunturikoivu ja Saanan nokka.

Hanki kantoi kaikkialla! Hiihtelin tällä kertaa enimmäkseen lähikoivikoissa voimieni mukaisesti. Toisaalta mieltä jomotti, kun en jaksanut tuttuun tapaan nousta ylös tuntureille, mutta sitten huomasin koivikkoon kätkeytyvän kauneuden. Jokainen puu kasvaa omannäköisenään ja koivikossa puikkelehtiminen suksilla on aika hauskaa. Välillä istahdin kaatuneelle rungolle kuuntelemaan äänikirjaa. Uskon uupumuksen menevän aikanaan ohi, kun kunnioitan voimavarojani nyt ja jatkossa. Ruotsin ja Norjan puolelle ei olisi ollut edes lupa hiihtää.

Majapaikkani pihapiirissä oli lumikinos, johon lunta kertyy metrikaupalla joka talvi. Leikittelin ajatuksella lumiluolan kaivamisesta. Voisin kaivaa pikku hiljaa, monena päivänä ja ei sen väliä, jos valmista ei tulisikaan... 

Mutta valmista tuli muistaakseni kolmantena päivänä. Ylemmässä kuvassa näkyy lumiluolan suuaukko, josta kumarrutaan sisälle avaraan tunneliteltan muotoiseen onkaloon. Sisustin luolan mm. porontaljoilla ja nukuin siellä yön tuplamakuupussiin kääriytyneenä. Aamulla saunan lämpö tuntui ihanalle. Aikoinaan opaskouluaikoina nukuin paljon ulkona ja silloin totuin ulkoilmaan niin, etten olisi halunnut enää sisällä nukkuakaan. Nyt yksi yö ulkona riitti.

Vappupäivän retki sai minut kiljahtelemaan riemusta! Istuimme moottorikelkan vetämässä reessä Kilpisjärveltä Haltille. Onko kauniimpaa kuin valkoiset tunturit toisensa jälkeen! Sää vaihteli moneen kertaan päivän mittaan. Näkyvyyttä oli välillä kymmeniä kilometrejä ja välillä taas emme juurikaan nähneet eteemme. Yksi meidän porukasta laski Haltilta alas potkukelkalla, minä sujuttelin suksilla suu messingillä. Suomen korkeimmalta kohdalta laskiessani  tunsin olevani monella tavalla lähellä taivasta.


Haltin postilaatikko on uusittu. "Huonompi se on kuin vanha, ei edes vihko pysy kuivana. Kuinka siihen silloin voi kirjoittaa nimensä?", paikallinen moottorikelkkakuski jupisi.

Toivon kaikille lukijoille voimia tähän korona-aikaan. Tämä on raskasta monelle, ollut myös minulle.  Kotivinkki-lehden toimittaja haastatteli äskettäin minua tunturiretkeilystä, kun he haluavat lehtijutullaan innostaa ihmisiä liikkumaan kesäluonnossa. Luonto on ihmeellinen paikka. Se parantaa sanattomasti - riittää, kun sinne menee. 

30. maaliskuuta 2020

Kelo kutsuu koskettamaan


Hopean harmaissa kelopuissa on jotakin viehättävää. Nämä pystyyn kuolleet puuvanhukset seisovat ylväinä vanhoissa metsissä. Kuorettoman kelon ihomaisen sileä tai toisinaan uurteinen pinta tuntuu talvellakin käteen lämpimältä, ellei se satu olemaan jään tai lumen peitossa. Minulla on jokin tarve silitellä kelopuun pintaa, olenpa joskus painanut poskenkin puuta vasten.

Ei oikein tiedetä, mikä saa elävän puun, vaikkapa männyn kuolemaan ja kelottumaan. Jos Ylläksellä haluaa ihastella vanhoja kelopuita, yksi hyvä paikka on laskeutua Maisematien näköalapaikalta suoraan alas vanhaan metsään.

Oletko nähnyt Ylläsjärven liikenneympyrän? Harmaat, oksaiset kelopuut näyttävät upeilta varsinkin lumisina ja valaistuina. Olen ottanut tavakseni kehua ryhmille kuuluisaa liikenneympyrää. Kerran kuitenkin bussilastillinen brittejä hörähti nauramaan, kun joulukuisessa vesisateessa koko maailma taisi näyttää umpisurkealta. Hehkuta siinä sitten...

Kelopuu on ollut myös suosittu rakennusmateriaali. Ylläksellä näkee aika paljon kelomökkejä. Vierailin vähän aikaa sitten muoniolaisen kuvataiteilija Veli Koljosen kelolinnassa. Valtava kelorakennus tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Itse rakennus on ehdottomasti yhtä mieleenpainuva kuin monilahjakas taiteilija tauluineen.   
Mikä sitten on konkelo? Alimmassa kuvassa kelopuu on kaatunut toista puuta vasten. Siinä taitaa olla kelokonkelo ja vieläpä kaikilla herkuilla eli lumipeitteellä varustettuna! Tänä talvena vasta tajusin, miksi ranskalaiset oppaat selittävät niin innokkaasti kelon lisäksi suomalaisen termin "konkelo". Mikä siinä naurattaa? Voit tarkistaa itse sanakirjasta (con), mutta minä en ole sitten antanut tätä vinkkiä! Joskus konkelon ääntä voi jäädä kuuntelemaan, kun se narisee tai valittaa kihnatessaan toista puuta vasten. Ei kuitenkaan kannata lähteä vapauttamaan konkeloa omin päin, se on turvallisinta jättää ammattilaisille.

25. maaliskuuta 2020

Oletko leikkinyt naavaviiksillä?

Mokoma pelleily naavaviiksillä toimii mainiosti myös ryhmän kanssa. Kerran tapahtui tilanne, jossa taistelin pokan pitämisen kanssa. Selitettyäni naavan olevan arvokasta talviravintoa poroille, japanilaiset nyökkäilivät hymyillen ja alkoivat mutustella naavaa. Epäilen heidän kielitaitoaan... Kai sitä voi ihminenkin syödä, mutta ainakin ranskalaiset asiakkaani ovat kertoneet arvostavansa kotimaassaan hieman erilaista kulinarismia...

Puhutaan naavasta ja luposta, jotka ovat puussa kasvavia jäkäliä. En pidä mitenkään tarpeellisena selittää ulkomaalaisille, kuinka erottaa naavan luposta. Mutta halutessaan asian voi selvittää venyttämällä jäkälää sormien välissä. Naava venyy ennen katkeamistaan, luppo napsahtaa nopsaan poikki. Tätä partamaista jäkälää on kahta eri väriä, tummaa ja vihertävää. Olen törmännyt Ylläksen seudulla enemmän tummaan luppoon ja ehkä siksi lumouduin löytäessäni satumaisen vihreän naavametsikön.
Nämä kauniit, joskus pitkinäkin riippuvat jäkälät ovat herkkiä ilmansaasteille. Lapissa on Euroopan puhtainta ilmaa - niinpä naavat ja lupot kukoistavat. Joskus katselen kuinka porot ovat syöneet jäkälän alaoksilta, mutta ylhäällä porojen tavoittamattomissa kasvaa tätä herkkua vielä.
Löytämäni naavametsikkö viehättää minua. Olen käynyt siellä useamman kerran - kuunnellut tuulen huminaa kuusen latvoissa, katsellut naavapartojen keinumista tuulessa, tuntenut naavan karheuden poskilla. Sujautin reppuuni naavatupsun ja nyt se ilahduttaa luontoasetelmassani kotona.

24. maaliskuuta 2020

"Lumipallona" pomppiva jänis

Pupujussikoitten jälkiä tulee vastaan ristiin rastiin Ylläksen metsissä. Matkailijoiden kanssa liikkuessa on ollut varma nakki päästä tunnistamaan jäniksen jälkiä - ei sellaista pyryä, etteikö joku loikka löytyisi. Jäniksellä ja lumikenkäilijällä on jotakin yhteistä. Iso jalanjälki auttaa pysymään hangen pinnalla ja mahdollistaa kulkemisen vaikka metrin syvyisessä lumessa.

Joskus kysytään, kumpaan suuntaan jänis on loikkinut. Minun on vaikea muistaa sitä muuten kuin, että helposti sen luulisi menneen päinvastaiseen suuntaan. Olenpa joskus esittänyt jäniksen loikkimista omalla keholla.  Lumikengät jalassa se vaatii melkoista notkeutta ja herättää hilpeyttä! Edessä on isojen takajalkojen jäljet vierekkäin ja takana pinemmät jäljet peräkkäin. Kuvassa jänis on loikkinut kuvaajaa kohti ja siinä vieressä on minun opastamani ryhmän jäljiltä lumikenkäpolku! Toimiikohan lumikenkäillessä sama ohje kuin latua avatessa eli "Jätä jälkeesi sellainen jälki, jota on kaunis katsoa"?

Moni ei meinaa ensin uskoa, että eläin voi vaihtaa turkin väriä ruskeasta valkoiseksi. Kännykkäkuvat jäniksestä kesä- ja talviturkissa saa viimeistään epäilijän lampun syttymään. Jäniksen näkemiseksi ryhmän kanssa tarvitaan hereillä oloa ja onnea, mutta joskus pitkillä loikilla pomppiva "lumipallo" näyttäytyy ja herättää ihastusta. "Onpa se iso ja valkoinen! Ja mustat korvanpäät!"


  
Kesällä jäniksen on helppo löytää ravintoa, kun luonto pursuaa kaikenlaista vihreää syötävää. Tuntuu oikeastaan ihmeelliseltä, että jänis selviytyy talvesta jyystämällä puun kuorta ja pikkuoksia. Olen nimittänyt yhden haapametsikön leikillisesti alueen suosituimmaksi ravintolaksi, jonka asiakaskunta koostuu jäniksistä. Jokaiseen puuhun osuneesta mittavasta syöntijäljestä näkee, että haapa on varsinaista herkkua. Aika harvoin olen nähnyt jäniksen papanoita niin paljon kuin kuvassa, koska jänis syö yleensä papanansa uudelleen. Jäniksen tuoreita syöntijälkiä on helppo löytää maastosta. Ne hohtavat vaaleina kauas.

 
Millainen muisto sinulla on ensimmäisestä kuulemastasi lastenlaulusta? Minä alan hyräilemään: "Jänis istui maassa torkkuen, torkkuen. Mikä sull´ on jänönen, kun et enää hyppele? Hyppää pois, hyppää pois, hyppää pois!"


22. maaliskuuta 2020

Lumen painava kauneus

Sain uuden idean ottaa kuvia luontoretkiltäni Ylläksellä ja kirjoittaa lyhyitä tarinoita - "pörösiä", lastuja tai miksi niitä nyt haluaakaan nimittää. Teen tästä pienen sarjan yhteiseksi iloksi ja ehkäpä lohduksi vaikkapa niille ihmisille, joiden Lapin loma nyt peruuntui. Tai ihan kenelle tahansa. Samalla hoidan itseäni ja luontosuhdettani.

Olen saanut koko talven seurata, kuinka puut ovat välillä kannatelleet raskasta lumikuormaa ja kuinka sitten tuuli on tupsautellut lumet alas ilman lauhtuessa. Lumen pehmentämät muodot, varsinkin tykkylumiset kynttiläkuuset näyttävät mielikuvituksellisen kauniilta, samoin huurteiset oksat. Ehkä eniten olen haukkonut ihastuksesta henkeä, kun olen lumikenkäillyt kuun valossa  kipakassa pakkasessa ja huomannut puun oksilla kimaltelevia lumihiutaleita. Silloin olen päässyt sukeltamaan sellaiseen taianomaiseen maailmaan, joka harvoin avautuu.

Nyt eletään jo maaliskuun lämpöä, jolloin lumipeitteisiä puita on harvassa. Moni keskieurooppalainen lomailija ja miksei vaikka eteläsuomalainenkin on kertonut talven mittaan, kuinka kotimaisemissa vettä on jaksanut sataa, aina vaan. Jos se kaikki olisi tullut lumena... Samalla kun Lapissa on ihastuttu ja vihastuttu jatkuvaan lumentuloon.

Kuvassa kovan onnen kuusikaverukset ovat samassa jamassa. Toisella on vielä lumihuppu silmillään, toinen jatkaa jo elämäänsä latva katkenneena.

Kerran lumikenkäilin japanilaisryhmän kanssa Talven ihmemaassa eli suomalaisessa tavallisessa metsässä. Kerroin, kuinka lumi voi rasittaa puita, jopa katkoa oksia tai latvan painollaan. Tämän jälkeen nämä huomaavaiset matkailijat katsoivat asiakseen kopsutella reitille osuneet puut vapaiksi lumesta!

Lumen ympäröimät puut saavat välillä katsojan näkemään siinä vaikka minkälaisia otuksia tai olioita. Minä näen toisinaan, varsinkin nälkäisenä, lumiset muodot kermaleivoksina. Voi kun saisi nuolaista!