7. heinäkuuta 2022

Kuplivaa suppailuniloa ilmassa!

Suppailin monena iltana peräkkäin Kökarin rantavesillä niin kauan kuin sää suosi. Sitten tuuli onkin puhaltelullaan pakottanut minut pysymään  turvallisesti maan kamaralla. Alkuhankaluuksien jälkeen suppailun ilo on pulpahtanut pintaan. Olin jonkinlaisessa flowtilassa supatessani myötätuuleen Kökarin koulun rannasta Sandvikeniin. Eteneminen tuntui niin helpolta ja kevyeltä. Olin onnellinen aalloilla ratsastaja lämmön helliessä ihoa. 

Yksi kauneimmista paikoista lähteä suppailemaan Kökarissa on kirkon rantakalliot. Kuvat ovat sieltä. Kallioille laskeudutaan Pyhän Annan kirkon takana olevalta lintulavalta rantaa kohti. Sieltä pääsee myös uimaan ja se on suosittu paikka ihastella auringonlaskua. 


Tykkään vaihdella suppailuasentoa. Laskeudun välillä polvilleen ottamaan vastaan veneiden aallot tai muuten tuulisessa paikassa - tai muuten vain vaihtelun vuoksi. 


Alussa on oma haasteensa löytää tasapaino silloin kun nousee seisomaan laudalle. You Tubesta katsomieni ohjeiden mukaisesti reilu pyllistys pitäen painon käsillä tuntuu toimivan. Kutsun toimitusta leikkisästi "ylösnousemukseksi".

Onnistuneen retken yksi kohokohdista on eväiden nauttiminen  rantakalliolla. Parhaassa tapauksessa termospullosta löytyy tilkka viiniä pakastemansikoiden kanssa. 

Kiitos kuvista Elisa!

30. kesäkuuta 2022

Kuin vastasyntynyt poron vasa suppilaudalla

Onpa hauskaa opetella aivan uutta taitoa ja vähintään yhtä riemukasta on pölvästellä yrityksen ja erehdyksen kautta. Ihmisellä on oikeus omiin virheisiinsä, yrittää ensin jollakin tavalla ja huomata sitten, että näin se ei vissiin ainakaan toimi. Sen jälkeen on hyvinkin antoisaa katsoa opetusvideoita asiasta ja kokeilla ohjeiden toimivuutta käytännössä. 

Ystäväni Merja tarjosi jo talvella ostettavaksi laadukkaan, vähän käytetyn RedPaddle suppilaudan. Hän kertoi minulle etukäteen seuraavaa: "Hieman kapeampi malli ja terävämpi nokka kuin ihan aloittelijan laudassa. Silloin syö hyvin aaltoja ja sopii hyvin pituudeltaan pienikokoiselle. Lisäherkkuina on äänenvaimennin tyhjennysvaiheessa (on kova ääni muutoin). Takuuta viidestä vuodesta on käytettävissä vielä kolme vuotta. Tämä lauta on autollisella kätevä, kun se kulkee omassa kantorepussa, jota voi myös vetää perässä kuin matkalaukkua. Repussa kaikki tarvittava pumppuineen yms. Ei toki vedä vertoja kajakille jos siitä tykkää enemmän, mutta tämä kulkisi kaikkialla mukana autossa."

Mietin asiaa talvikuukausina paukkupakkasten Lapissa aina nukkumaan mennessä. Laatu maksaa, onko tämä liian kallis minulle vai onko tämä huipputilaisuus hankkia käytettynä helmi? Ajatukset karkailivat kesäiseen Kökariin ja hahmottelin jo paikkoja, joista voisin lähteä vesille. Näin mielessäni ilta-auringon kultaamia silokallioita, joita voisin ihastella suppilaudalta. 

Tavatessamme Merjan kanssa kesän alussa emmin vielä asiaa, mutta niin vain kaupat lyötiin lukkoon. Lisäksi hankin kevyen hiilikuitumelan, kelluntaliivit, vesitiiviin pussin tavaroille ja kännykälle sekä  kattotelineen autoon. On todella kätevää säilyttää suppilautaa valmiiksi täytettynä ja sitoa se kiinni auton katolle pikkumatkoille Kökarissa. Laudan pumppaaminen täyteen tai tyhjentäminen ja rullaaminen laukkuun voi tuntua helteellä turhan hikiseltä hommalta. 

Odottelin kärsimättömänä meriveden lämpenemistä. Turvallisuus on kuitenkin tärkein asia!  Annoin suppilaudalle nimeksi Meri, koska se on siirtynyt Merjalta Riitalle ja koska lautaa on käytetty ja tullaan seuraavaksi käyttämään merellä. Juhannusviikolla päätin kokeilla tuleeko hommasta yhtään mitään. Olin niin jännittynyt, että kaikki saamani tekniikkaohjeet haihtuivat taivaan tuuliin.

Opettelin suppilaudan kiinnitystä auton katolle. Ristiin sitominen ja liinojen reipas kiristäminen osoittautuivat toimivaksi keinoksi. Ja toki Kökarin lyhyillä siirtymillä voi ajella hissukseen. 

Evän kiinnitystä oli myös harjoiteltava. Pikkutarkkaa näpräämistä. Ensimmäisellä kerralla asensin sen väärinpäin, kuinkas muuten.

Karkuremmi jalassa turvaa suppilaudan pysymisen lähellä yllättävissä sukelluksissa. Niitä tapahtui ensimmäisillä kerroilla. 

Meloin aluksi polvillaan aika pitkään, koska silloin tasapaino löytyy helposti. Ehdin jo ajatella, että uskallankohan koskaan nousta pystyyn. Sitten muistin, että pienet lapsethan konttaavat juuri niin pitkään kuin tarvitsevat ja nousevat sitten aikanaan ylös. Mikäs kiire mulla on?

Yritin ensin nousta pystyyn hankalista asennoista. Liian huteraa, apua! Sitten otin tukea laiturista.

Kokeilin seisoa sivuttain laudalla. Kääk miten kiikkerää menoa!

Aloittelijan haparoivat otteet ovat ensiaskeleita oppimisen tiellä. Noustessani pystyyn oloni oli yhtä hutera kuin vastasyntyneellä poron vasalla. Jalat tutisivat ja teki mieli laskeutua takaisin turvaan. Miksi en ostanut aloittelijalle tarkoitettua suppilautaa? Opinko ja uskallanko retkeillä tällä laudalla?

Kiitokset Elisalle kuvista!

23. kesäkuuta 2022

Tunturin tyttö saaristossa

Blogini Tunturin kosketus on viettänyt uinuvaa vaihetta pitkään, kun kirjoittajalla on ollut jotenkin paikallaan polkeva olo. Ikään kuin sanottava olisi sanottu tässä muodossa - ja kuka nyt jaksaa vanhaa jauhaa loputtomiin. Olen saanut paljon voimaa tuntureista, ja saan edelleen silloin kun tulee tilaisuus. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Pitkän aikaa koin oloni kotoisimmaksi nimenomaan ja jopa pelkästään tunturissa. Kuin se olisi kietonut minut hyväksyntäänsä kyselemättä puutteistani, tarjonnut avaria näkymiä aukomaan mieltä ja rääkännyt kehoa tuntureita ylös ja alas kulkiessa. Tuntureiden antia en pysty täysin sanoittamaan, eikä liene tarvettakaan. Tunturit ovat koskettaneet minua hyvää tekevällä tavalla. Haluan pysyä siinä kosketuksessa jatkossakin.

Kesäkuun alussa saavuin toiseen mielenmaisemaani, Ahvenanmaan saaristoon Kökariin. Ahkeroin kesän Kökarin Kotiseutumuseolla opastaen kävijöitä ja vaalien ainutlaatuista aluetta niillä taidoilla, mitä minulla on. Talven jälkeen isoja taikoja tehdään siivoamalla pölyt ja liat pois. Joskus siivotessa, vaikka se onkin raskasta työtä, tuntuu kuin vanha vene heräisi iloisesti liplatellen henkiin. Tai kuin perinnetorppaan astuisi entisen asukkaansa näkymätön henki ja kiittäisi saadessaan punaisia pelargonioita ikkunalleen. On kesä ja kohta tulee vieraita!




Ovien yleisölle avauduttua asettelen museolle kesäkukkien lisäksi leikkokukkia korostamaan vanhan esineistön kauneutta. Samalla haluan osoittaa arvostusta sille työmäärälle, jolla museoalue on saatu aikaiseksi. Kökarissa kukkia löytyy runsain mitoin luonnosta, mutta olen saanut viedä kukkia säännöllisesti myös paikallisten ihmisten puutarhoista. Kiitos siitä. 

Paras aika museotyössä on nyt koettanut, kun esivalmistelut on tehty ja saan opastaa kävijöitä. Siinä samassa aika usein spontaanisti vaihdetaan muitakin kuulumisia. Mistä kaukaa vieraat ovat tulleet ja miten he kokevat Kökarin saaren tai Kökarin kotiseutumuseon. 


14. joulukuuta 2020

Kilpisjärven peilikirkkaalla jäällä luistelemassa


Olipa ainutkertaisen huikea kokemus päästä luistelemaan Kilpisjärven jäällä itsenäisyyspäivän alla. Peilikirkkaan jään läpi näkyi pohjakivet, mikä tuntui aika hurjalta luistellessa. Naskalit, kirves, kelluntatakki ja välillä seura turvasivat menoa.  Ensi hätään luistelin punaisilla lainaluistimilla, mutta sitten bussi toi omat retkiluistimeni. Monta päivää oli lauhaa ja tyyntä, ihanteelliset olosuhteet. Pakkasen kiristyessä ja jään vahvistuessa jää alkoi pitää ääntä. Se rasahteli, paukahteli ja ujelsi. Vaikka tiesin jään siinä vaiheessa varsin vahvaksi, silti äänten mukana alkukantainen pelon tunne hulvahti kehon läpi. Siinä sai rauhoitella itseään ja pitää pään kylmänä.  

Olen todella kiitollinen tästä luistelumahdollisuudesta. Se on ehdottomasti yksi hienoimmista hetkistäni Kilpisjärvellä.

16. toukokuuta 2020

Onnen Tyttö Kilpisjärvellä

Tunsin oloni erityisen onnekkaaksi tänä keväänä, kun sain kutsun Kilpisjärvelle. Monen muun vakiokävijän tavoin olin jo ehtinyt maistella karvasta pettymystä siitä, kuinka Suurtuntureiden valkoiset kyljet jäisivät koskettamatta koronakeväänä. Toisin kävi. Apuani tarvittiin ja samalla pääsin tuulettumaan tunturiin.

Kilpisjärven ilme oli erilainen kuin muina keväinä. Kovin oli hiljaista, kun paikalta puuttuivat niin norjalaiset kelkkailijat kuin suomalaiset hiihtoporukatkin, puhumattakaan örveltävästä pilkkikansasta. Lunta oli tuprutellut ennätyspaljon. Ihailin monin paikoin koskematonta hankea.

Kipusin tulopäivänä suksilla Saanan nokan alle. Pidän tämän kuvan pelkistetystä ilmeestä, jossa  näkyy vain ylimpänä kasvava yksinäinen tunturikoivu ja Saanan nokka.

Hanki kantoi kaikkialla! Hiihtelin tällä kertaa enimmäkseen lähikoivikoissa voimieni mukaisesti. Toisaalta mieltä jomotti, kun en jaksanut tuttuun tapaan nousta ylös tuntureille, mutta sitten huomasin koivikkoon kätkeytyvän kauneuden. Jokainen puu kasvaa omannäköisenään ja koivikossa puikkelehtiminen suksilla on aika hauskaa. Välillä istahdin kaatuneelle rungolle kuuntelemaan äänikirjaa. Uskon uupumuksen menevän aikanaan ohi, kun kunnioitan voimavarojani nyt ja jatkossa. Ruotsin ja Norjan puolelle ei olisi ollut edes lupa hiihtää.

Majapaikkani pihapiirissä oli lumikinos, johon lunta kertyy metrikaupalla joka talvi. Leikittelin ajatuksella lumiluolan kaivamisesta. Voisin kaivaa pikku hiljaa, monena päivänä ja ei sen väliä, jos valmista ei tulisikaan... 

Mutta valmista tuli muistaakseni kolmantena päivänä. Ylemmässä kuvassa näkyy lumiluolan suuaukko, josta kumarrutaan sisälle avaraan tunneliteltan muotoiseen onkaloon. Sisustin luolan mm. porontaljoilla ja nukuin siellä yön tuplamakuupussiin kääriytyneenä. Aamulla saunan lämpö tuntui ihanalle. Aikoinaan opaskouluaikoina nukuin paljon ulkona ja silloin totuin ulkoilmaan niin, etten olisi halunnut enää sisällä nukkuakaan. Nyt yksi yö ulkona riitti.

Vappupäivän retki sai minut kiljahtelemaan riemusta! Istuimme moottorikelkan vetämässä reessä Kilpisjärveltä Haltille. Onko kauniimpaa kuin valkoiset tunturit toisensa jälkeen! Sää vaihteli moneen kertaan päivän mittaan. Näkyvyyttä oli välillä kymmeniä kilometrejä ja välillä taas emme juurikaan nähneet eteemme. Yksi meidän porukasta laski Haltilta alas potkukelkalla, minä sujuttelin suksilla suu messingillä. Suomen korkeimmalta kohdalta laskiessani  tunsin olevani monella tavalla lähellä taivasta.


Haltin postilaatikko on uusittu. "Huonompi se on kuin vanha, ei edes vihko pysy kuivana. Kuinka siihen silloin voi kirjoittaa nimensä?", paikallinen moottorikelkkakuski jupisi.

Toivon kaikille lukijoille voimia tähän korona-aikaan. Tämä on raskasta monelle, ollut myös minulle.  Kotivinkki-lehden toimittaja haastatteli äskettäin minua tunturiretkeilystä, kun he haluavat lehtijutullaan innostaa ihmisiä liikkumaan kesäluonnossa. Luonto on ihmeellinen paikka. Se parantaa sanattomasti - riittää, kun sinne menee. 

30. maaliskuuta 2020

Kelo kutsuu koskettamaan


Hopean harmaissa kelopuissa on jotakin viehättävää. Nämä pystyyn kuolleet puuvanhukset seisovat ylväinä vanhoissa metsissä. Kuorettoman kelon ihomaisen sileä tai toisinaan uurteinen pinta tuntuu talvellakin käteen lämpimältä, ellei se satu olemaan jään tai lumen peitossa. Minulla on jokin tarve silitellä kelopuun pintaa, olenpa joskus painanut poskenkin puuta vasten.

Ei oikein tiedetä, mikä saa elävän puun, vaikkapa männyn kuolemaan ja kelottumaan. Jos Ylläksellä haluaa ihastella vanhoja kelopuita, yksi hyvä paikka on laskeutua Maisematien näköalapaikalta suoraan alas vanhaan metsään.

Oletko nähnyt Ylläsjärven liikenneympyrän? Harmaat, oksaiset kelopuut näyttävät upeilta varsinkin lumisina ja valaistuina. Olen ottanut tavakseni kehua ryhmille kuuluisaa liikenneympyrää. Kerran kuitenkin bussilastillinen brittejä hörähti nauramaan, kun joulukuisessa vesisateessa koko maailma taisi näyttää umpisurkealta. Hehkuta siinä sitten...

Kelopuu on ollut myös suosittu rakennusmateriaali. Ylläksellä näkee aika paljon kelomökkejä. Vierailin vähän aikaa sitten muoniolaisen kuvataiteilija Veli Koljosen kelolinnassa. Valtava kelorakennus tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Itse rakennus on ehdottomasti yhtä mieleenpainuva kuin monilahjakas taiteilija tauluineen.   
Mikä sitten on konkelo? Alimmassa kuvassa kelopuu on kaatunut toista puuta vasten. Siinä taitaa olla kelokonkelo ja vieläpä kaikilla herkuilla eli lumipeitteellä varustettuna! Tänä talvena vasta tajusin, miksi ranskalaiset oppaat selittävät niin innokkaasti kelon lisäksi suomalaisen termin "konkelo". Mikä siinä naurattaa? Voit tarkistaa itse sanakirjasta (con), mutta minä en ole sitten antanut tätä vinkkiä! Joskus konkelon ääntä voi jäädä kuuntelemaan, kun se narisee tai valittaa kihnatessaan toista puuta vasten. Ei kuitenkaan kannata lähteä vapauttamaan konkeloa omin päin, se on turvallisinta jättää ammattilaisille.

25. maaliskuuta 2020

Oletko leikkinyt naavaviiksillä?

Mokoma pelleily naavaviiksillä toimii mainiosti myös ryhmän kanssa. Kerran tapahtui tilanne, jossa taistelin pokan pitämisen kanssa. Selitettyäni naavan olevan arvokasta talviravintoa poroille, japanilaiset nyökkäilivät hymyillen ja alkoivat mutustella naavaa. Epäilen heidän kielitaitoaan... Kai sitä voi ihminenkin syödä, mutta ainakin ranskalaiset asiakkaani ovat kertoneet arvostavansa kotimaassaan hieman erilaista kulinarismia...

Puhutaan naavasta ja luposta, jotka ovat puussa kasvavia jäkäliä. En pidä mitenkään tarpeellisena selittää ulkomaalaisille, kuinka erottaa naavan luposta. Mutta halutessaan asian voi selvittää venyttämällä jäkälää sormien välissä. Naava venyy ennen katkeamistaan, luppo napsahtaa nopsaan poikki. Tätä partamaista jäkälää on kahta eri väriä, tummaa ja vihertävää. Olen törmännyt Ylläksen seudulla enemmän tummaan luppoon ja ehkä siksi lumouduin löytäessäni satumaisen vihreän naavametsikön.
Nämä kauniit, joskus pitkinäkin riippuvat jäkälät ovat herkkiä ilmansaasteille. Lapissa on Euroopan puhtainta ilmaa - niinpä naavat ja lupot kukoistavat. Joskus katselen kuinka porot ovat syöneet jäkälän alaoksilta, mutta ylhäällä porojen tavoittamattomissa kasvaa tätä herkkua vielä.
Löytämäni naavametsikkö viehättää minua. Olen käynyt siellä useamman kerran - kuunnellut tuulen huminaa kuusen latvoissa, katsellut naavapartojen keinumista tuulessa, tuntenut naavan karheuden poskilla. Sujautin reppuuni naavatupsun ja nyt se ilahduttaa luontoasetelmassani kotona.