20. marraskuuta 2022

Peikkojahdissa Tromssan Hattenilla

Tromssan museot ovat tulleet tutuiksi kolutessani niitä läpi yksi toisensa jälkeen. Tulevan opastyön vuoksi pääsen museoihin onneksi maksutta sisälle ja minulla on hyvää aikaa sulatella tietoa. Jätin viimeisten käyntikohteiden joukkoon Troll Museumin, Peikkomuseon, kun kuvittelin peikkoja jotenkin lapsellisiksi. Matkamuistoina myytävät rumat isonenäiset otukset eivät ole koskaan puhutelleet minua.

Peikot heräsivät minussa kuitenkin museossa henkiin ja inspiroiduin monella tasolla. Olenko päässyt norjalaisuuden ytimeen? Troll Museumissa esiteltiin muun muassa luonnossa esiintyviä peikkomaisia kiviä tai kalliomuodostelmia ja näytettiin kartalla sijainti. Huomasin, että yksi kiinnostava peikko istuu kivettyneenä kotisaareni kainalossa ja minun olisi helppo käydä tervehtimässä kaveria. Sain museo-oppaalta tarkat ohjeet peikon löytämiseksi ja hän teroitti vielä, että mukaan on varattava jääraudat kenkiin ja otsalamppu päähän näin kaamoksen kynnyksellä (en tosin tarvinnut käyttää). Olin ymmärtänyt ostaa kunnolliset jääraudat jo muutamaa päivää aiemmin. Silloin taiteilin jäisellä Rödtindenin (470 mmpy) rinteellä kaupunkiin sopivilla liukuesteillä ja eräs retkeilijä huomautti, että varustukseni on riittämätön. Todellakin. 

Ystävällisen museo-oppaan näyttäessä minulle Hattenin sijaintia huomasin, että samannimisiä tuntureita Norjassa löytyy aika monta. Nyt valitaan Hatten Tromsö esim. Google Mapsissa. Latasin kännykkääni Norges kart -sovelluksen ja sieltä etsin oikean Hattentunturin, joka sijaitsee Kvalöyassa, 657 mmpy. Pysäköin auton saamieni ohjeiden mukaisesti pienen tien varteen kääntöpaikan reunalle ja huomasin, ettei paikalla ollut minkäänlaisia opasteita. Polkukin näytti vaatimattomalta. En siis olisi osannut tulla tänne ilman vinkkiä. Venytin jääraudat huolellisesti kenkiin kiinni ja tarkistin, että piikit osoittavat alaspäin. Myyjä oli varoitellut kenkien menevän piloille, jos piikit jäävät vahingossa kengän pohjaan päin. Toisella kädellä hain tukea teräväkärkisellä suksisauvalla. Aluksi helppokulkuinen polku joudutti matkaa vauhdikkaasti, mutta sitten alkoi jyrkempi ja jäinen osuus. Totuttelin vasta ensimmäistä kertaa käyttämiini jäärautoihin ja voi vietävä kuinka niistä tuli retken aikana mun parhaat kaverit! 
Silmä tarkkana tiirailin kaikkia kiviä, etten vain luiskahda peikon ohi. Peikko olisi kuulema minua matalampi ja aivan polun vieressä. Retkeilyyn tuli aivan uusi perspektiivi peikkojahdin mukana. Huomatessani peikon puolimatkassa huipulle tiesin heti, että tässä se on. Peikko istui kaltevalla kalliolla kiiltävällä jäällä, joten vain jääraudat jalassa saatoin tervehtiä Hattelauspeikkoa nenät vastakkain. 
Peikko katselee komeissa maisemissa tuntureille ja vuonoille - ja se kyllä huomaa jokaisen ylös kiipeävän retkeilijän. 

Peikkokuume iski minuun Troll Museumissa ja siihen auttaa vain aidon peikon tapaaminen. Peikko Hattelausin tarina on kerrottu museossa. Peikothan eivät kestä päivänvaloa vaan kivettyvät auringon säteistä paikalleen niin kuin Hattelausillekin kävi hatun lennähtäessä pois päästä.
Tällaiset jääraudat pelastivat retkeni jäisellä tunturin rinteellä. Tuntui kyllä mukavalta huomata, että jää ja kova lumi eivät estä retkeilyä, vaan kyse on oikeasta varustautumisesta. Ja hyvin kulkee!
Millä muulla tavalla Troll Museum innoitti minua? Norjalaiset kansantarinat kuhisevat peikkoja, joita ovelat ihmiset huijaavat. Opin, että peikkoja löytyy metsästä, vuorilta ja mereltä, jopa vesiputouksillakin asustaa omat peikkonsa. Ibsenin kirjoittama Peer Gyntin tarina ja Griegin säveltämä musiikki alkoivat kiehtoa niin, että nyt kuuntelen kotona Griegiä ja kaukaisesti tutut palaset asettuvat mielessä kokonaisuudeksi. Museo-opas oli pukeutunut teemaan sopivasti kuin kuvassa selin oleva vihreämekkoinen prinsessa kohtauksesta Vuorenkuninkaan luola. 

2 kommenttia:

  1. Moikka!
    Luonto on taitava ja luova taiteilija. On kauniita maisemia ja muodostelmia, josta me ihmiset voimme löytää vaikka mitä hienoja kuvioita. Pitää vain pitää silmät auki ja osata katsoa juri oikealla hetkellä oikeaan suuntaan. Muistan parin vuoden takaa Kessin-Vätsärin alueelta, kun istuin erään kaatuneen kelon päällä, kauempana näkyi pystyssä kaatuneen kelon pystyyn jäänyt tynkä, joka näytti aivan pupulta.
    Tai menneeltä kesältä Tierbmesjärven ja Jollanoaivin välimaastosta, yksi kivi näytti eräältä sivulta aivan ankalta tai sorsalta.
    Sarekissa taisi olla kartalla eräs kohta nimetty spöksteniksi, rinteessä kulki kyllä eräänlainen polku, mutta rinne oli muuten niin jyrkkä ja pusikkoinen, että pelotti kulkea, enkä tullut katsoneeksi ylhäällä ollutta kummituskiveä, mutta sellainen siellä kanssakulkijan mukaan oli.
    Pidetään siis silmät auki luonossa liikuessa!

    VastaaPoista
  2. Moi Sari!
    Ymmärsin vasta Peikkomuseossa käyntini jälkeen kuinka syvällinen merkitys peikoilla on norjalaisille. Kun katselee tuntureita, vuoria ja kiviä sillä silmällä, niissä löytyy monenlaisia muotoja. Nähtyäni luonnossa peikon näköisen kiven jylhässä maisemassa oivalsin kuinka se kutkuttaa mielikuvitusta ja herättää kysymyksiä. Mitä on tapahtunut? Norjalaiset sadut ja tarinat, kirjallisuus ja Griegin musiikki liittyvät luonnosta saatuun inspiraatioon ja tarinoihin peikoista. Voiko peikkoihin uskomista verrata uskomista Joulupukkiin ja tonttuihin?

    VastaaPoista