Mikä ihme siinä on, että Kilpisjärvellä herään eloon? Tunturituuli, avarat maisemat, ymmärrys asemastani vain pienenä osana luontoa, tunne siitä että olen juuri oikeassa paikassa.... Näitä mietin syysretkelläni Kilpisjärvellä, kun voimistumisen ja läsnäolon tunne pääsi yllättämään. Tai yllättämään ja yllättämään - olenhan jo vuosia sitten valinnut blogini nimeksikin Tunturin kosketus. Ja kyllä, tunnen edelleen tunturin kosketuksen sielussani ja ruumiissani.
On hienoa käydä eri paikoissa, toukokuussa matkustin Kreikan maaseudulle joogalomalle. Nautin kreikkalaisesta ruoasta, joogasta ja retkistä sekä rantaelämästä. Kun sain tiedon Lapin hellelukemista samaan aikaan, en uskonut todeksi ja tuntui, että läksinkö merta edemmäs kalaan.
Kesän työskentelin kauniilla kallioisella Kökarin saarella jo neljättä kesää peräkkäin. Pitkä hellejakso uuvutti minut täysin ja hankaloitti elämääni. Nyt ymmärrän mikä lahja on vuodenaikojen vaihtelussa ja kuivuuden keskellä ymmärsin myös elämälle välttämättömän vesisateen merkityksen.
Matkustin kesäsesongin loputtua Kökarista hitaasti kohti Lappia. Taisi siinä pari viikkoa vierähtää... Matkalla tapasin monta ystävää, uin monessa vedessä ja lämmittelin monessa saunassa niin kuin suomalaiset tekevät rentoutuessaan. Oivalsin jotakin - ystävien ja aidon kohtaamisen arvon. Kuinka jokainen ihminen on ainutlaatuinen omalla tavallaan. Yhtä aikaa erilainen kuin muut ja toisaalta niin samanlainen.
Ehdin asettua Rovaniemelle vain toviksi, kun syksyn ensimmäinen Kilpisjärven reissu kutsui. Siis toinenkin on luvassa! Pelkäsin etukäteen kuinka jaksan retkeillä, kun tunsin oloni edelleen väsyneeksi kesän jäljiltä, mutta tunturin kosketus tepsi taas kerran. Tuntureilla löydän voimani. Teimme ystäväni kanssa rauhallisia päiväretkiä tuntureilla, yöt nukuimme lämpimissä vuoteissa sisätiloissa.
Ensimmäisenä auringon kultaamana ruskapäivänä teimme klassikkoretken. Siis Saanalle! Portaita ei enää ollut, vaan kukin sai nousta miten parhaaksi katsoi. Siitäpä saimme aatteen ja kuljimme tyynenä päivänä Saanan laella reunoja nuollen ympäri koko tunturin. Ja se kannatti - omassa rauhassa näimme läheltä kiirunoita tepastelemassa karvaisilla jaloillaan, poroja nousemassa laiskasti päiväuniltaan ja jäniksen jähmettyvän kivikkoon suojaväriinsä luottaen. Lisäksi maisemat hellivät meitä joka puolelta. Pääreitillä näytti kulkevan jatkuva jono tunturin huiputtajia.
Saanan nokan alta löytyi yksi parhaista ruskan räiskeistä.
Istuimme alas monta kertaa ihastelemaan maisemaa, tässä Saanalta Pikku-Mallalle ja Ruotsin tuntureille päin.
Maisema Saanan reunalta Jehkaksen ja Saarijärven suuntaan on avara.
Yhtenä päivänä kävelimme Iso-Jehkaksen päälle ja koko pitkän selän yli. Kuvassa istun tauolla nousupaikassamme ns. hevosenkengässä. Talvella olen tuonut siitä ryhmäläisiäni suksilla alas, terveisiä vaan! Retkestä tuli aika pitkä - onneksi oli hyvät eväät, rauhallinen tahti ja kiva idea loppumatkasta hypätä Saanajärveen uimaan. Noin vaan sukkelaan, ilman pyyhettä tai uimapukua. Virkisti kivasti ja helpotti lihasten oloa.
Loput kuvat ovat Norjan puolelta, Skibottenin läheltä vesiputouksilta. Hengen-putoukselle oli helppo kiivetä, mutta sen jälkeen sauvat olivat tarpeen niin ylä- kuin alamäessäkin.
Sledoputous on kaunis katsella, maisema aivan huikea merelle ja vuorille.
Sledon kuohuja.
Tällaisina hetkinä mieleen hiipii kiitollisuus siitä, että on terveyttä ja mahdollisuus retkeillä näissä maisemissa.
