16. kesäkuuta 2015

Alkukesän elämää Rovaniemellä

Siskon kanssa innostuttiin keräämään ja säilömään ravitsevaa nokkosta. Ensin poimin lehtiä hansikkaat kädessä, sitten ryöppäsin niitä suolavedessä minuutin tai pari ja sitten puristelin vedet pois. Tässä vaiheessa ihastelin vahvaa väriä ja nokkosmassan muovailtavuutta. Kokeilin "nokkoslumipalloja" ja sitten kuvassa näkyvää "nokkosjalkapallokenttää". No, lopulta pussitin pilkottua nokkosmassaa pieniin muovipusseihin pakastettavaksi. Tuttujen nokkoslettujen lisäksi kokeilin yksinkertaista kastiketta, jossa paistinpannulle laitetaan nokkosen lisäksi vain fetajuustoa. Todella hyvää paistetun lohen päällä uusien perunoiden kanssa! Niin, ja kai myös ravintoarvo on kohdallaan.

Lapissa mustikka kukkii tällä hetkellä ennätysmäisen runsaana. Saapas nähdä kuinka muut asiat (kuten pölytys) loksahtavat kohdalleen, saadaanko vielä poimia mustikoita pakastimet täyteen. Minä poimin kesän ensimmäisen luonnonkukkakimppuni lähimetsästä mustikanvarvuista. Mielestäni kukkiva mustikkakimppu on herkän kaunis heleänvihreine lehtineen ja vaatimattomine kukkineen.
Vähän myöhemmin poimin kotini läheltä muutaman kulleron pariksi keittiön kulleroverholle. Katkoin kulleroita kovin säästeliäästi, jotta näistä Lapin kukista olisi muillekin mahdollisimman paljon iloa. Parin päivän kuluttua koko kulleropaikka oli kuitenkin tuhoutunut työmaan alle.



Pian matkustan Lapista Kökariin Ahvenanmaalle. Kirjoittelen sitten seuraavaksi sieltä kuulumisia.

28. toukokuuta 2015

Kesäsuunnitelmia Kökarin saarelle

Kevät on jo koittanut Rovaniemellekin. Olohuoneen ikkunan takana riippakoivun oksiin on lopultakin avautunut pieniä heleän vihreitä lehtiä. On tuullut kylmästi ja usein satanut vettä. Joinakin päivinä olen niin "vädersjuk", että vain lepäilen, mutta toisinaan taas puen sadevaatteet päälleni ja lähden 5-vuotiaan siskonpojan kanssa ulkoilemaan. Siinä on seikkailun makua ja jotakin jännää, kun porskutetaan menemään kuin sankarit. Vaikka sataa kuin saavista ja kylmyys pyrkii luihin ja ytimiin. Jos se ulkoilu on sittenkin varustekysymys - ja asennekysymys! Lapsen tavasta kokea elämää voi oppia paljon ja testailla omia näkemyksiään.

Eräänä kauniina ja lämpimänä päivänä tein luontoretken pyöräillen ja patikoiden lähiympäristöön. Minua kovasti kutkuttaisi lähteä kävelemään tuttua 30 km:n reittiä Pohtimolammelta Korkalovaaraan, mutta nyt tyydyin tunnustelemaan reitin loppuosaa. Kevät tulvahti vastaan eläväisenä. Hengitin syvään märän suon mehevää hajua, voi luoja kuinka se tuoksuikaan ja kuinka aurinko paistoi! Mellavaaran laavulla sytytin nuotion, paistoin makkaraa ja luin kirjaa. Eikä mitä tahansa kirjaa vaan sellaista kirjaa, jonka maailmaan olen menossa kesäksi. Siitä lisää myöhemmin. Toisella suolla äkkäsin sammakon kutua, monessa paikkaa. Liu'uttelin sitä limaista, pakenevaa massaa sormien välissä ja totesin, etten ole moista tehnyt vuosiin. Istahdin solisevan puron varteen aistimaan kevättä: lämpöä iholla ja veden kurlutusta. Parin sääsken ilmaannuttua olisin tahtonut huutaa niille: "Ei vielä!"

Mutta nyt kesäsuunnitelmiin. Lähden kesätöihin Ahvenanmaalle Kökarin saarelle vierasvenesatamaan. Olen nuorena tyttönä viettänyt useita kesiä Maarianhaminassa ja käynyt kerran vierailulla Kökarissa. Odotan sileitä kallioita, suurta merta ja karua luontoa. Punkkirokotteiden ottaminen on aloitettu ja punkkipihdit hankittu! Olen lukenut jo aiemmin Kökarilta kotoisin olevan kirjailijan Ulla-Lena Lundbergin teoksia: Kuninkaan Anna, Kökarin Anna sekä Finlandia-palkitun teoksen Jää. Nyt olen herkuttelemassa Anni Blomqvistin Myrskyluoto-sarjalla. Ajat ovat muuttuneet 1800-luvun saaristolaiselämästä, mutta olen aivan varma, että jotakin näiden kirjojen maailmasta on vielä tallella. Ainakin luonto. Kesällä pääsen puhumaan ruotsia ja hyvä onkin, että saan kerrata kieltä, ettei se pääse vallan ruostumaan. Veneilymaailma on minulle aika vierasta, mutta tarvittavat satamarutiinit kuulema oppii nopeasti.




18. huhtikuuta 2015

Kilpisjärven tunnelmia

Kilpisjärven sää on esittänyt kaikki oikkunsa tänä keväänä. Yhtenä päivänä naureskeltiin paikallisen emännän kanssa, että sää vaihtelee kuin naisen mieli. Myrskyämisen jälkeen kaunis auringonpaiste valloitti maiseman, vain vaihtuakseen hetken kuluttua pyryksi ja tuiskuksi.

Yllä olevassa kuvassa toimin oppaana hiihtoretkellä, mutta yhtenä päivänä minäkin pääsin  asiakkaan rooliin uudessa lajissa. Tunturipotkukelkkailussa. Olin ainut asiakas ja oppaina parastaan pistivät kaksi Pahvia, kokeneita Haltin kävijöitä potkurilla. Reittimme kulki hiihtouraa pitkin Kilpishotellilta koivikkoa pitkin Retkeilykeskukselle ja takaisin. Pahvien mukana saimme Kilpisjärvelle pitkästä aikaa kauniin poutasään. Retken aikana huomasin, kuinka rentouttavaa on jättää käytännön järjestelyt jonkun toisen huoleksi ja vain nauttia olostaan. Saanan juurelle ylämäkeen potkukelkan työntäminen tuntui aika työläältä, mutta alamäissä oli sitäkin hauskempaa, varsinkin kun minulla luisti parhaiten! Taukojen pitämiseen laji on ihanteellinen, istut vain alas ja avaat juomapullon! Potkukelkassa tarvitaan leveät liukujalakset helpottamaan menoa. Kiitos Pahveille huippuhienosta retkestä!


Tunturinalle on päässyt tällä viikolla hiihtoretkille mukaan. Ylemmässä kuvassa Tunturinalle on istahtanut Mallajärven luona olevan rajakyltin päälle. Takana siintää Saana loivemmasta päästä katsottuna. Alemmassa kuvassa Tunturinalle huikkaa minulle pusun poskelle päästyään kiertämään Ailakkavaaraa.
Kuvat: Mark Hiles ja Marja Matinkari



29. maaliskuuta 2015

Kilpisjärven kauneudessa

Saapuessani Kilpisjärvelle tunsin, jälleen kerran, saapuneeni aivan omaan maailmaansa. Ne maisemat! Sellaisia vaan ei ole missään muualla Suomessa. Sää on esittänyt omat oikkunsa ja vähät välittänyt sääennusteista. Tällä hetkellä ulkona tuuli paiskoo lunta 14 m/s:ssa. Yhteiselle hiihtoretkelle ei löytynyt innokkaita lähtijöitä...

Ensimmäinen viikkoni oli oikea oppaan unelmaviikko, kun sain talloa latua Imatran ja Lappeenrannan suunnalta tulleelle hyväntuuliselle porukalle. Oli mukava kuulla heidän huomanneen, kuinka paljon pidän tunturioppaan työstäni ja kuinka he arvostivat tapaani opastaa. Tulevaisuus näyttää kuitenkin epävarmalta tässä työssä. Sitä miettiessä yöunet kärsivät.

Ensimmäisenä päivänä oli varsin huono näkyvyys hiihtäessämme Saanajärveltä Jehkaksen rinteitä pitkin Haltin reitille. Sain todella käyttää taitojani pystyäkseni suunnistamaan pienten näkövihjeiden varassa. Maisema oli valkoista, auringon sijainti auttoi pysymään suunnassa, kompassia en tarvinnut vaivata. Minusta on jännittävää opastaa erilaisissa säissä. Maisema muuttuu niin täysin.

Mallan luonnonpuistoon suuntautuvalla hiihtoretkellä poljimme latua neitseelliseen maisemaan. Hanki kantoi hyvin, mutta sen päällä oleva reilu kerros pehmeää lunta takasi oppaille työtä ladun aukaisijana. Kiipesimme Mallajärven päässä olevalle rajakyltille saakka ja kotimatkalla koukkasimme vielä kurkkaamaan jäätynyttä Kitsiputousta, Mallan kyyneleitä.

Yhtenä päivänä odottaessamme huonoa säätä (tulikin tietysti kaunis päivä), poljimme ladun Ruotsin puolella olevaan Temppelikuruun. Sää oli silloin, niin kuin koko viikon, pakkasen puolella. Helppo keli voidella. Ajattelin, että tämä on kaikkein arvokkainta, saada olla ensimmäinen laduntekijä. Vaikka toisaalta säästyyhän siinä voimia, jos saa hiihdellä valmiita latuja. Vapaa on kuitenkin vain umpihanki!

Viikon kauneimman päivän retkellä hiihdimme Kuonjarjohkalta Kilpisjärvelle meille tehtyä latua pitkin - ja vielä alamäkeä suurimmaksi osaksi. Maisema kohti Ruotsin ja Norjan tuntureita mykisti meidät kauneudellaan. Sitä tunnetta ei voi selittää, se on saatava kokea.



















Saimaan Ladun kanssa hiihdimme viimeisenä päivänä kunnon myräkässä kolmen valtakunnan rajapyykille, tasan kuukausi ennen Veteraanipäivän juhlia. Siinä koeteltiin itse kunkin voimia... Seuraavana päivänä sää oli mitä kaunein - vein apuoppaani Lauran Ruotsin puolelle Tuipalille iltahiihdolle. Auringon laskiessa taivaalle nousi samoja värejä kuin kaamoksen aikaan. Toinen kuva on otettu Tuipalille noustessa Ailakkavaaran suuntaan. Ja kolmas kuva Tuipalin päältä vastakkaiseen suuntaan. 




















Kuvat: Laura Tokola

22. helmikuuta 2015

Ylläksen tuntureilla lumikengillä ja hiihtäen

Olen tässä käynyt kolmella K:lla alkavan tunturin laella Ylläksellä. Kävelin Kuer-tunturin päälle lumikenkäreittiä pitkin. Kovaa pohjaa voi vallan mainiosti kävellä ilman lumikenkiäkin, niin kuin minä tein. Ylhäällä tuulla töhelsi lunta hangen pintaa pitkin. Maagista.


Teimme työkavereiden kanssa retken Kellostapulin huipulle lumikengillä. Rinnemiehet varoittelivat  voimakkaasta tuulesta, mutta jokaisen mieli teki ylös ja hyvin selvittiin. Tunsimme itsemme sankareiksi, kun tarvoimme pehmeässä lumessa aivan oman reitin ylös. Vahvan vinkan vuoksi jouduin nojaamaan eteenpäin pysyäkseni pystyssä huipun kivikasan päällä. Alhaalla Varkaankurun laavulla paistoimme makkaraa nuotion loimussa ja olimme rinta rottingilla huiputettuamme tunturin tuulelta!


Tämä lumikasa onkin tarkemmin katsottuna mänty Kukaksen huipulle noustessa. Jalanjäljet kertovat jonkun kokeilleen puun suojaan menoa. Oiva pesä tuulelta suojassa - tai sitten tuulitunneli takana olevan aukon vuoksi.
Ylläkseltä löytyy monta vaativaa laskua latureitistön varrelta. Kukakselta alas laskenut tietää, että varoitusmerkki on syystä paikalla. Vaikka laduilla on nyt hiihtolomien aikaan muuten ruuhkaa, mustalla karttaan merkitty Kukaksen reitti oli rauhallinen.


24. tammikuuta 2015

Sydäntalven pakkasterveiset Ylläkseltä


Pakkanen on kiristellyt hampaitaan Ylläksellä kunnolla, eikä se ole enää lasten leikkiä. Kävin testaamassa 34 asteen pakkasella, millaista on pulahtaa avantoon. Vesihän on silloin paljon lämpimämpää kuin ilma. Kyllä, avantoon oli helpohko mennä, mutta ylös noustua tossuja sai kiskoa kulkuväylältä irti.

Pitkä pimeä aika, kaamos on häviämässä taistelunsa valoa vastaan. Viime päivinä olen nähnyt auringon säteiden yltävän vasta puun latvoihin, mutta eilen osuin hiihtolenkillä asiakkaiden kanssa kohtaan, jossa auringon säteet kirivät kasvoille saakka. Pienen hetken verran koko pitkällä lenkillä. Se oli juhlaa. Oli lausuttava ääneen: "Tervetuloa aurinko! Olen kaivannut sinua." Tunturijärven laavulla pysähdyimme juomaan lämmintä mehua ja tarjotessani lapintiaiselle muruja, se laskeutui kämmenelleni. Pyörähteli siinä aikansa ja lennähti pois myslipatukan palanen nokassaan. Muita lintuhavaintoja Ylläksellä tänä talvena ovat olleet koskikarat Kesänkijoessa, kuukkelit Y1:n lähellä sekä joutsenet Äkäsjoessa.



Olin jo heittämässä lakastuvia amarylliksen kukkia roskiin, kun keksin, kuinka saan niistä iloa koko pakkasjakson ajaksi. Laskin pesuvatiin vettä ja asettelin kukinnot veteen. Annoin pakkasen hoitaa loput työt.
Siskonpoika oli pohtinut tätinsä elämää: "Riitta on kuin Nuuskamuikkunen. Pakkaa aina välillä tavaransa ja matkustaa pois. Sitten se palaa." Voisiko elämäntapaani paremmin kuvailla?
Lomamestari lähettää sydäntalven punaposkisia terveisiä kaikille lukijoille. Jos haluat hiihtämään loistavasti hoidetuille laduille, osaan antaa hyvän vinkin. Tervetuloa Ylläkselle! 




11. tammikuuta 2015

Joulun taika toimii Ylläksellä lumen keskellä

Brittiperheitä saapui koko jolulukuun ajan eri puolille Lappia elämään joulun satua. Minä olin loihtimassa joulun taikaa Ylläksellä. Jo pelkkä luminen puhdas maisema lentokentältä hotellille mennessä sai haukkomaan henkeä ja vakuutti asiakkaat hyvästä valinnasta. Ohjelma on tarkkaan hiottu poro-, husky- ja moottorikelkka-ajeluineen. Joulupukin tapaaminen kruunasi loman. Aika monta kertaa päästiin ihailemaan vielä upeita revontulia! Mutta hyvistä suunnitelmista huolimatta eteen tupsahti monenlaisia yllätyksiä, joiden ratkominen toi pikantin mausteen tontun arkeen.

Työskentelin Tonttu-nimisenä tonttuna monessa eri tehtävässä: bussitonttuna, häätonttuna ja yhden perheen tonttuna.Töitä riitti välillä jopa väsymykseen asti. Yhtenä iltana kävi niin, että istuessani kotisohvalla yöpuku päällä puhelin soi. Ja niin riensin viiden minuutin kuluttua tonttuasussa brittilapsia viihdyttämään.

Ehkä suurin kommellus minulle tapahtui häätonttuna. Brittimorsian ja -sulhanen odottivat valmiina juhlavaatteissaan eri hotellihuoneissa, että hakisin heidät kotaan vihkitilaisuuteen. Silloin huomasin, että vihkimisajankohdassa oli tapahtunut virhe. Olimme puolitoista tuntia etuajassa. Asiasta olisi ilmoitettava hääväelle. Kuinka tekisin sen hienotunteisesti? Pakkasin mukaani kuohuviiniä ja lapsille sopivaa juotavaa. Kerroin tilanteen ja pahoittelin asiaa moneen kertaan. Sain vielä toimistolta luvan hyvitellä tapahtunutta lupaamalla hääruokailuun alennusta. Hääpari tuntui ymmärtäväiseltä, naureskelivat vain.

Sovittuna ajankohtana hain sulhasen ja lapset huoneestaan viileään kotaan, toki tulet loimusivat. Onneksi olin päättänyt noutaa morsiamen vasta vihkijän tultua paikalle, jotta morsian ei palelisi hääpuvussaan turhaan. Vihkijää ei kuulunut. Juttelin sulhasen kanssa niitä näitä, jutut alkoivat jo hyytyä, mutta vihkijää ei näkynyt. Päätin mennä katsomaan, mitä morsiamelle kuuluu. Hän hyppeli hermostuneena hotellin käytävällä ja ihmetteli missä olin viipynyt. Kerrottuani että vihkijä ei ollut vielä saapunut, enkä saanut häneen yhteyttä, morsian sai hermoromahduksen. Oli aika tuliset paikat ja monta puhelua soiteltiin. Lopulta vihkijä ilmestyi paikalle, rauhoittelin morsianta parhaani mukaan ja häät saatiin vietettyä. Ikimuistoiset häät, niin vihkiparille kuin minulle häätonttuna! Onneksi sain käydä tapahtuneen läpi toimistolla ja myöhemmin kuulin, että hääpari oli tyytyväinen kaikesta huolimatta.

Ehkä antoisin kokemus puolestaan oli, kun sain ilahduttaa Levillä tonttuna pelkästään yhtä brittiperhettä kolmen päivän ajan. Perheen 7-vuotias poika oli varsinainen pohtija ja hän pommitti minua jouluaiheisilla kysymyksillä. Vanhemmat jo varoittelivat etukäteen, että kannattaa harkita vastaukset tarkkaan, sillä jatkokysymyksiä viriää varmasti. Poika uskoi joulusatuun, mutta pystyi myös loogiseen ajatteluun ja kyseenalaistamaan asioita. Viimeisenä oljenkortena minulla Tonttuna oli kuitenkin selitys joulun taiasta. Ihminenhän ei voi ymmärtää järjellä kaikkea jouluun liittyvää. Kuinka porot pystyvät lentämään? Kuinka vanha Joulupukki on? Mitä kaikkea tontut tekevät? Ja sitä rataa...

Perheen isällä oli joulun alla toimiva keino saada lapset käyttäytymään hyvin. "Joulupukki vaihtaa yhden lahjan perunaan, jos käyttäydyt huonosti." Kuka nyt haluasi perunoita lahjaksi? Lapset nauttivat erityisesti peuhata kanssani mökin pihalla olevassa lumikasassa. Laskea pulkalla ja leikkiä lumisotaa. Ihanan yksinkertaista ja aitoa! Kuljetin perhettä eri aktiviteetteihin ja elin mukana aamusta iltaan kaikessa. Mukavaa, mutta myös voimille ottavaa. Vanhemmat naureskelivat tiiviille ohjelmalle: "Tämän jälkeen tarvitaan toinen loma toipumiseen, aivan kuin Disney Landin vierailun jälkeen.

On tärkeää, että tontut viettävät myös omaa joulua. Vastasin tonttujoukon omasta 25 hengen jouluruokailusta. Tämä Muumimamman ja Joulumuorin yhdistelmä oli varsin kiitollinen tehtävä, sillä ulkotöissä vipeltävät tontut osaavat taatusti arvostaa valmista jouluateriaa. Tässä sekoittelen jälkiruokaa, luumurahkaa.
Hiihtämään ehdin - ja jaksoin harvemmin kuin edellisinä vuosina. Hiihto hiljaisessa ja valkoisessa, lumisen pehmeässä metsässä rentouttaa mieltä ja virkistää kehoa. Näillä lumilla olen sivakoinut noin 200 km.




Loppiaisen jälkeen olen saanut ylennyksen tontusta mestariksi. Lomamestariksi. Mutta siitä lisää myöhemmin.