Henkisen kasvun tiellä - prosessissa

Tämän blogin alaotsikossa lukee "Hienoja luontokokemuksia ja henkistä kasvua", nyt seuraa tekstiä siitä jälkimmäisestä.

Elämässä tarvitsee välillä pysähtyä pohtimaan asioita - tai ainakin minä tarvitsen. Tarvitsen kuoria turhaa kuonaa, raaputtaa elämäni historiaa pintaa syvemmältä. Olen pohtinut, voinko kirjoittaa blogissa, että käytän pohdinnassa apuna psykoterapiaa. Nyt tajuan, että paitsi että voin kirjoittaa, saatan tehdä "paljastuksella" palveluksen jollekin lukijalle. Samassa veneessähän tässä lopun perin ollaan. Moni muukin kantaa näkymättömiä taakkoja, jotka nakertavat salaa voimia.

Vaikka luonto parantaa ja rauhoittaa, vaikeita asioita on purettava sanallisesti turvallisessa ympäristössä. Psykoterapiaan lähteminen vaatii rohkeutta, sillä siellä katsotaan silmiin oman elämän kipupisteitä. Ja se sattuu! Mutta niinhän sattuu myös hammaslääkärillä käynti tai leikkaus. Suostun epävarmaan ja raastavaan oloon, kun tiedän kokemuksesta kuinka paljon se aukaisee ovia pitemmän päälle.

Joskus keho kantaa sairauksina asioita, joita ei kykene pohtimaan mielen tasolla. Itseään ei pääse pakoon. Minulla on ollut vatsaongelmia jo pitkään ja nyt kun olo alkaa olla aika voimaton, koetan etsiä vaivaan apua. Juuri nyt en jaksa mennä uimaan joen kylmään veteen tai hypähdellä vesijumpassa muiden mukana, mistä olen nauttinut aiemmin. Olen kuin eksyksissä ruokavalion kanssa. Välillä vaivun epätoivoon, mutta onneksi minulla on kannustavia ja kannattelevia "enkeleitä", joita kutsutaan tavallisesti ystäviksi.

Palaan vielä syntymäpäiväjuhlaani. Siellä pyysin ystäviäni kertomaan kaikkien kuullen jonkin ystävyyteemme liittyvän hetken. Kierroksesta tuli hyvin hoitava, avoin ja rehellinen. Kerron yhden esimerkin: "Hätä yhdistää lujemmin kuin hyvinvointi." Illalla saunoimme vihdantuoksuisessa hämärässä rantasaunassa ja vilvoittelimme järvivedessä. Tajuntaani jäi voimakkaasti hetki, jonka merkitystä en silloin heti tajunnut. Seisoin yhden ystäväni kanssa kylmässä rantavedessä varpaat hiekassa. Järven pinta oli peilityyni. Hän alkoi puhella: "Miten sinulle Riitta onkin osunut tiellesi noin monta enkeliystävää?" Myöhemmin rauhoittuessani levolle tajusin onnekkuuteni tässä asiassa. Kiitollisuus on hyvä peitto unelle.

Elämänlanka eli pieni tarina elämästäni

Kursin kasaan elämästäni pienen tarinan kuvien kera. Näyttely oli esillä synttärijuhlissani. Olkaa hyvä!

Synnyin joulunaattona 1965 Nilsiän Aholansaaressa. Äiti synnytti minut kotona saaressa.

Lasten kouluun menon lähestyessä muutimme asumaan mantereelle Nilsiässä. Vanhempani työskentelivät maanviljelijöinä - ja he elävät edelleen. Syntyi neljä sisarusta, joista kuvassa vasemmalla Jukka, Seija ja minä sukulaistädin sylissä. Suvi syntyi myöhemmin. Punainen villapaita oli lempivaatteeni.

Kävin pientä Sänkimäen kyläkoulua. Opettaja Jouko Ruuskanen oli minulle tärkeä ja hän on tänä päivänä Facebookkaverini!

Opiskelin Helsingissä kasvatustieteen maisteriksi, kotitalousopettajaksi. Sain Helsingistä hyvän viran kotitalouden lehtorina, mutta sitten... Sairastuin vakavaan masennukseen ja siitä toipuminen on ollut pitkä ja työläs prosessi, vuosikymmenen kestävä tai ehkä koko elämän jatkuva juttu mun elämässä.

Masentunut, paha olo purkautui aluksi maalauksina, kun sanoja ei löytynyt. Järjestin teoksistani myöhemmin taidenäyttelyn ja se oli hyvin puhdistava kokemus!

 Taulu: Äitisuhde, 1998.

 "Siellä se Kukka-koira varmaan juoksentelee iloisena maan alaisissa käytävissä", kummityttöni pohdiskeli käydessämme haudalla. Kukka toi elämääni paljon iloa, liikuntaa ja uusia ystäviä.

Läksin opiskelemaan uutta ammattia ja valmistuin erä-ja luonto-oppaaksi 2005. Tutustuin toiseen synttärisankariin, Marjaan asuessamme Forssassa kimppakämpässä järven rannalla.

Kilpisjärven karun kauniit tunturimaisemat lumosivat minut ja tarjosivat tuoreelle oppaalle töitä.

Opastin asiakkaita keväthangilla hiihtäen välillä vaativissakin olosuhteissa - tai ruskan räiskyvissä väreissä patikoiden. Kymmenen vuoden opasuran aikana monista asiakkaista on tullut ystäviä.

Olen kävellyt osan Espanjassa sijaitsevasta pyhiinvaellusreitistä Camino de Satiago. Haaveilen patikoivani jonakin vuonna koko reitin.

Retkeily on tuonut paljon hyvää elämääni. Tässä fyysisesti vaativalla Jotunheimenin retkellä Norjassa.

Kolmen valtakunnan rajan lähellä Barraksen huipulta aukeaa hulppeat maisemat. Muutamia muita retkikohteitani: Urho Kekkosen kansallispuisto, Hetta-Pallas, Halti, Pältsa, Pohjois-Ruotsin tunturialue. Retkeilen yhtä mieluusti yksin, kaksin tai porukalla.

Tein rohkean siirron elämässäni yli nelikymppisenä. Läksin Ruotsiin kahdeksi vuodeksi opiskelemaan tunturioppaaksi (fjälledare). Siellä aloin kirjoittamaan blogia. Lisäksi olen kirjoitellut ulkoiluaiheisia artikkeleita lehtiin.

Ruotsin opaskoulutukseen kuului paljon minulle uusia asioita, kuten jäätikkövaellus ja pitkissä luolissa ryömiminen.

Tänä päivänä lähipiiriini arjessa kuuluvat siskoni Seija poikineen, Niilo ja Aapo. Vietän heidän kanssaan paljon aikaa, silloin kun olen kotona Rovaniemellä. Niilo onkin todennut osuvasti: "Riitta on sellainen Nuuskamuikkunen. Hän pakkaa välillä tavaransa ja lähtee reissuun."

Kesän 2015 vietin Ahvenanmaan saaristossa Kökarissa upeissa maisemissa. Tervetuloa sinne kylään ensi kesänä!

Luontoteemainen syntymäpäiväjuhla

Lennän pian Lapista Nuuksioon viettämään yhteissyntymäpäiviä retkikaverin kanssa. Lentokoneessa mukanani kulkee lasti itse leivottuja karjalanpiirakoita. Hulppea mökki on vuokrattu järven rannalta ja ohjelmassa on mm. koivuvihdan tuoksuista saunomista ja uintia, ken uskaltaa. Pönötys on kielletty, sen sijaan villasukat puolestaan sallittu. Olen toivonut vieraiden miettivän jonkin ystävyyteemme liittyvän hetken yhdessä muisteltavaksi.

Synttärivalmisteluiden ohella mieleeni nousee muutakin pohdittavaa. Millaista on viettää syntymäpäiviään kunnolla vasta kun täyttää 50 vuotta? Miksi syntymäpäivät on sivuutettu aiemmin? Miksi syntymäpäiviä yleensäkään juhlitaan?

Synnyin joulunaattona 1965 Aholansaaressa Nilsiässä. Synnyin siis kotona saaressa, vaikka tuohon aikaan useimmat synnytykset hoidettiin sairaalassa. Juuri tuo ajankohta, joulunaatto, on jättänyt minun syntymäjuhlani sivuun. Perheessä on ollut niin paljon vaivannäköä ja kiirettä joulun valmisteluissa muun arjen pyörittämisen ohessa, että yhdet syntymäpäivät ovat olleet liikaa siihen kuvioon. Olin perheessä hiljainen, kiltti ja näkymätön tyttölapsi, jolle yritettiin pudottaa varhain rooli äidin apurista loputtomissa maalaistalon töissä.

Pikku Riitta odotti syntymäpäiviään niin kuin jokainen lapsi tekee. Silloin minut huomataan, silloin minusta pidetään ja silloin saan lahjoja! Joulu saapui joka vuosi, mutta syntymäpäivät eivät. Väsyneen äidin lausahdus syntymäpäiväkakun perään kyselevälle lapselle kuului: "On niin paljon jouluherkkuja, ettei kakkua leivota. Onhan kinkkua!" Odotin saavani aamulla syntymäpäivälahjan ja illalla joululahjan. Minulle sanottiin: "Joululahjat ovat samalla syntymäpäivälahjoja ja ne jaetaan illalla niin kuin muillekin." Halusin kutsua kavereita syntymäpäivilleni, jotta niistä tulisi oikeat juhlat. "Ei joulunaattona ole tapana käydä kylässä. Kaikki haluavat olla kotona."

Tätä kirjoittaessani pala tarttuu kurkkuun ja posket punoittavat. Vatsassa painaa suru. Nimitetäänkö tällaista asiaa traumaksi? Ehkä niitä on meillä kaikilla ja ne ovat niitä elämämme kipupisteitä, joissa piilee kasvun mahdollisuus. Olisinhan voinut nuorena ja myöhemmin aikuisena itse järjestää juhlani, mutta en siihen kyennyt, henkisesti. Tajuan nyt, miksi minä en oikein muista muiden syntymäpäiviä enkä osaa niitä huomioida niin kuin haluaisin. Nyt tiedän miksi juuri nyt on aika juhlia 50-vuotissynttäreitäni. Tullakseni enemmän minuksi ja jakaakseni sen ilon ystävieni kanssa.

En pohdi näitä asioita syyttääkseni ketään. Sen aika on ollut - ja onneksi mennyt. Sen sijaan haluan vapautua kantamastani taakasta ja sisältä päin nakertavan tunteen sijaan kokea aitoa iloa olemassa olostani täällä muiden kaltaisteni joukossa.

Kilpisjärven kuulumisia

Pääsin käymään Kilpisjärvellä pienellä opastuskeikalla. Lähestyessäni Kilpisjärveä tunsin tuntureiden voiman ja tämän ainutlaatuisen luonnon energian. On vaikea kuvailla sanoin niitä tuntemuksia, joita Kilpisjärven avara ja jylhä maisema herättää, mutta tunne ottaa minut syleilyynsä kerta toisensa jälkeen. Miten muut mahtavat kokea? Miksi moni vakiokävijä palaa maisemiin joka vuosi?

Ruska oli loppusuoralla, sää kosteaa ja pilvistä, mutta silti nautin olostani tunturin kosketuksessa, blogini nimen mukaisesti. Opastimme paikallisen oppaan kanssa japanilaisia kahtena päivänä, Saanan rinteillä ja Mallan luonnonpuistossa. Alla olevat kuvat on napattu Mallan retkeltä, Kitsipuouksella virtasi aika paljon vettä ja Siilasjärvellä oli aivan tyyntä.

Ja sitten uutta tietoa ensi kevään hiihtoretkistä Kilpisjärven hotellilla! Ohjelma on uudistumassa, mutta asiakkaiden pyynnöstä ollaan toteuttamassa perinteisiä hiihtoretkiä kahden viikon ajan. Huhtikuussa viikoilla 15 ja 16, ns. Riitan retroviikoilla on mahdollisuus hiihtää vetämilläni retkillä tuttuun tapaan pitkin aurinkoisia tuntureita. Tervetuloa, hotelli ottaa vastaan ilmoittautumisia.

Kökarin kesäparatiisi loppusuoralla

Kökarin kesä on lämmennyt vasta elokuussa, mutta iltaisin on niin viileää, että vain rohkeimmat asiakkaat syövät ulkopöydissä ja hekin käpertyvät mielellään illan mittaan talon turkooseihin viltteihin. Viivyn saarella enää viikon tällä erää. Nautin tästä auringon kyllästämästä olotilasta, valosta ja lämmöstä. Oikein tunnen, kuinka imen aurinkoa itseeni kuin säilöisin sitä talven varalle kuin mansikoita. Tiedän, että tarvitsen tätä voimaa syksyn ja talven mukanaan tuomissa haasteissa ja muutoksissa, joihin en ole voinut vaikuttaa.

Alla olevassa kuvassa rohjotan rantakalliolla levällään, kun ensin olen juoksuttanut paikan päälle kyyrylaukkaa hyvän ystäväni. Eikös joskus kannatakin kiirehtiä, että jää sitten enemmän aikaa laiskotteluun?

Miten kalliot voivat aaltoilla? Minä en ymmärrä, mutta joku geologi voisi kertoa suurella innolla Kökarin kallioista pitkät pätkät.

Makasin lämpimällä kalliolla mahallaan vapaapäivänä ja seurasin kalliokukan keinuntaa tuulessa. Siinähän sitä ohjelmaa olikin.

Kalliota vasten pärskähtäviä tyrskyjä voisi seurata vaikka kuinka pitkään.

Kallioaltaassa kasvava levä loistaa kauniin vihreänä kuin pehmeä matto, jolle tahtoisi laskea paljaan jalkansa.

Kökarin kanervat ovat puhjenneet kukkaan runsaina ja värikkäinä.


Laitanpa tähän loppuun vielä pari vinkkiä Kökarin ystäville.
1. Antiikki & design -lehdessä 6/2015 on artikkeli Källskäristä. Tämä upea artikkeli kuvien kera löytyy otsikolla "Herrasmies katsoo Itämerelle".
2. Kökarista lähtöisin olevan kirjailijan Ulla-Lena Lundbergin haastattelun voi katsoa Yle Areenasta, nimellä Muotokuvassa Ulla-Lena Lundberg. Ohjelman innoittamana luin hänen teoksensa "Jää" uudestaan - ja kannatti! Samalla tajusin, että olen tavannut kirjailijan Kökarissa kesällä.

Kökarin vanhalla kirkkopolulla hyvien ystävien seurassa

Minulla on ollut hieno kesä, puhutaan nyt tämän kesän säistä sitten mitä tahansa. Kökar on lumonnut minut ja saanut aika monta tuttavaani tai ystävääni piipahtamaan - tai viipymään pitempäänkin saarella. Se lämmittää mieltäni, ja sydäntäni. Samalla olen alkanut oivaltaa kuinka arvokas asia ystävyys on elämässä. En olekaan yksin täällä. Lisäksi asiakkaiden kanssa on syntynyt mukavia keskusteluita, yksi rouva totesi eilen sivulauseessa: "kun sinä nyt selvästi olet kaksikielinen...". Se oli hyvä palaute ruotsin kielen taidostani ihmiselle, joka on kuullut ensimmäisen kerran ruotsia vasta peruskoulun yläasteella. Mitenkähän saisin englannin taitoni samalle tasolle?

Halusin viedä ystäviäni patikoimaan Kökarissa vanhaa kirkkopolkua pitkin. Polku kulkee vaihtelevassa maastossa rehevistä tervalepiköistä karuille kallioille.

Rauhassa kulkevien ystävien seurassa saattaa huomata asioita, jotka muuten vilahtaisivat ohi. Tämä kohta luonnossa puhutteli vihreän eri sävyjen ja korkeuksien rytmityksellä. Maata lamoava kataja on intensiivisen vihreää ja elinvoimaista.

Tuulisena päivänä kuohuvan meren kohtaaminen pysäyttää. Niin paljon energiaa minun ulkopuolellani... 
















Tuulen suojassa on suloista, aivan erilaista kuin hetki sitten.

Keltaisena loistava jäkälä antaa väriä kallioille.









Tuntuu ihmeelliseltä, kun paljaiden kallioiden välistä yht´äkkiä putkahtaa esiin mitä kauneimpia kasveja. Seuraavan kuvan kasvi on valeriana eli virmajuuri ja sen alapuolella rantakaaali.

Kuvat: Tiina Keinonen ja Riitta Karhusilta

Källskärin kuvasatoa

Kuinka ollakaan, hyppäsin taas Källskäriin uivan veneen kyytiin.

Kävin pulahtamassa Källskärin hiekkarannalla meriveteen. Vesi tuntui varsin kylmältä, tai siis virkistävältä.

Rannalle ajautuneelle sileälle puulle on joku nostellut kiviä. Asetelma?

Källskärin kannun luona olevaa kalliota tekee mieli silittää, kuin ihoa.

Tove Janssonin suunnittelema yksityiskohta katolla. Löytyykö samanlainen Muumilaaksosta?

 "Älä vie nämä kivet merten taa"

Källskärin villiruusu.