Hopean harmaissa kelopuissa on jotakin viehättävää. Nämä pystyyn kuolleet puuvanhukset seisovat ylväinä vanhoissa metsissä. Kuorettoman kelon ihomaisen sileä tai toisinaan uurteinen pinta tuntuu talvellakin käteen lämpimältä, ellei se satu olemaan jään tai lumen peitossa. Minulla on jokin tarve silitellä kelopuun pintaa, olenpa joskus painanut poskenkin puuta vasten.
Ei oikein tiedetä, mikä saa elävän puun, vaikkapa männyn kuolemaan ja kelottumaan. Jos Ylläksellä haluaa ihastella vanhoja kelopuita, yksi hyvä paikka on laskeutua Maisematien näköalapaikalta suoraan alas vanhaan metsään.
Oletko nähnyt Ylläsjärven liikenneympyrän? Harmaat, oksaiset kelopuut näyttävät upeilta varsinkin lumisina ja valaistuina. Olen ottanut tavakseni kehua ryhmille kuuluisaa liikenneympyrää. Kerran kuitenkin bussilastillinen brittejä hörähti nauramaan, kun joulukuisessa vesisateessa koko maailma taisi näyttää umpisurkealta. Hehkuta siinä sitten...
Kelopuu on ollut myös suosittu rakennusmateriaali. Ylläksellä näkee aika paljon kelomökkejä. Vierailin vähän aikaa sitten muoniolaisen kuvataiteilija Veli Koljosen kelolinnassa. Valtava kelorakennus tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Itse rakennus on ehdottomasti yhtä mieleenpainuva kuin monilahjakas taiteilija tauluineen.
Mikä sitten on konkelo? Alimmassa kuvassa kelopuu on kaatunut toista puuta vasten. Siinä taitaa olla kelokonkelo ja vieläpä kaikilla herkuilla eli lumipeitteellä varustettuna! Tänä talvena vasta tajusin, miksi ranskalaiset oppaat selittävät niin innokkaasti kelon lisäksi suomalaisen termin "konkelo". Mikä siinä naurattaa? Voit tarkistaa itse sanakirjasta (con), mutta minä en ole sitten antanut tätä vinkkiä! Joskus konkelon ääntä voi jäädä kuuntelemaan, kun se narisee tai valittaa kihnatessaan toista puuta vasten. Ei kuitenkaan kannata lähteä vapauttamaan konkeloa omin päin, se on turvallisinta jättää ammattilaisille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti